#10: Purjehtimisen taika

Missä nähdä kauneutta? -artikkelisarjan kymmenenes osa käsittelee purjehtimista. Aiheesta meille puhuu kaksi kuukautta veneessä asunut ja merillä seilannut parikymppinen nuori Laura (josta luvassa myös kattavampi henkilöhaastattelunsa myöhemmin).

”Purjehtiminen merkitsee minulle vapautta, ykseyttä, rauhaa, riippumattomuutta. Ensimmäisenä minulle tulee mieleen kuitenkin vapaus. Tiedätkö sellaisen tunteen kun rinnassa vain kuplii mieletön elämänriemu ja onni, silloin sitä vain on eikä voi muuta kuin nauttia ja hymyillä? 

Tällainen tunne minulle tulee ainakin kahdessa tilanteessa: liftatessa, kun en tiedä kenen kyytiin ja mihin päädyn ja mikä seikkailu minua odottaa, ja purjehtiessa. Se tunne kun seison laivan nokassa ja laiva ratsastaa alla lipuvien aaltojen harjalla; laiva saattaa natista ja mietin, että kestääkö se; tunnen veden purskuavan päälleni ja tuulen puhaltavan kasvoilleni ja vain olen.

En voi tällöin mitään muuta kuin nauttia hetkestä ja olemassaolosta. Nautin myös siitä, että tuuli liikuttavaa venettä, siitä tulee sellainen tunne, että on lähempänä luontoa ja sen elementtejä ja luonnon voimien vietävissä. Tulee sellainen olo, että en ole itse kontrollissa ja minun on vain heittäydyttävä sinne minne luonto minua vie.

Tuuli, sama voima, joka liikuttaa venettä, liikuttaa myös aaltoja ja minua. Miten siistiä onkaan, että on olemassa tällainen purkki, vene, jossa voin seistä ja että se vain on luonnon vietävissä ja minä saan olla tämän kaikkeuden ja luonnon keskellä. Myös meri on todella kaunis. Ah, aallot ovat niin hypnoottista katseltavaa, että voisin tuijottaa niitä tuntikausia. Olen kirjoittanut monia runojakin meren ja aaltojen kauneudesta.”

Laura osti lukiosta valmistuttuaan yksisuuntaisen lentolipun Etelä-Amerikkaan ja viipyi matkallaan vuoden ennen paluutaan Suomeen. Matkalla hän oppi espanjaa ja portugalia – joita hän ei osannut juuri lainkaan lähtiessään -, liftasi, couchsurfasi ja päätyi seikkailujensa kautta myös asumaan parin kuukauden ajan veneessä muiden seilorien kanssa. Laura sai huomata, että Karibialla seilaamisessa oli oma taikansa.

”Meri on aivan erilainen yöllä ja päivällä. Päivällä aurinko kuvioi aallot; taivas ja meri ovat kirkkaat, ihan kuin timanteilla sirotellut. Yö sen sijaan on toisella tapaa maaginen. Silloin veden pinta kimaltelee siinä olevien fosforieliöiden takia vaaleanvihreänä ja –sinisenä.

Luulen myös, että kyseisiä fosforityyppejä on lähinnä avomerellä. Siksi olikin niin siistiä, että koko ilmiön olemassaolo selvisi mulle ekalla omalla yövahtivuorolla. Vähän kuin merellä olisi omat salaisuutensa niille, jotka asuvat siinä. Yövahtina oleminen laivalla on aivan parasta.

On ihan sydäntäkylmäävän makeeta olla ainoana hereillä ja ruorissa. Silloin päätehtävä on seurata horisontin valopisteitä ja koittaa arvioida oma kurssi niin, etteivät muut yön merenkävijät osu sille. Siihen on omat kikkansa, joita en kyllä enää muista.

Mutta sen muistan, että vaikka päivän kirkas kauneus, värit ja aurinko onkin ihanat, yön meri on tummassa rauhassaan ja kohinassaan vielä lumoavampi. Jopa hirveän rumat öljylautat ovat öisin kauniita valoa loistavia kelluvia linnoja. Oma juttunsa on myös purjehtia avomerellä niin, ettei maata näy missään.

Se on aivan oma todellisuutensa, oma maailma, jossa on omat säännöt. Ajankulun hahmottaa eri tavalla: ei ole väliä onko päivä vai yö tai mikä viikonpäivä tai tunti on. Ainoa asia, millä on väliä, on että saako veneensä turvallisesti seuraavaan ankkuriin.

Ainakin ne veneet joissa mä liftasin ja asuin, olivat niin askeettisesti varusteltuja ja vanhoja, että säätä, aaltojen kokoa ja aurinkoa täytyi oikeasti seurata ja ymmärtää. Uudemmissa veneissä on kai aika hyvät syvyysmittarit, kurssinlaskemissysteemit ja autopilotit, eli ei ole niin aistiensa varassa.”

”Ja aaltojen ääni, mulla on sitä ikävä kun vain alan miettiäkin asiaa… purjeveneessä ei ole ikinä hiljaista. Aaltojen ääni ei katoa mihinkään, vaikka laiva oli paikallaan. Välillä olimme pitkiäkin aikoja ankkuroituna lahdenpoukamaan ja vain asuimme sitä. Takapihana oli koskematon viidakko, josta kävimme hakemassa manteleita, greippejä, kaakaopapuja ja makeaa vettä.

Yhdessä satamassa ollessani mut opetettiin kalastamaan pelkällä siimalla ja lyijypainolla. Napsija-kaloja sieltä enimmäkseen nousi. Ja niin… se vapaus, josta mainitsin haastattelun alussa. Purjevene kotina on mulle ajatuksena jotain todella siistiä. On vapaa menemään minne päin maailmaa tahansa ja asumaan missä vain. Toisaalta kotia ei ole olemassakaan: se liikkuu. 

Omavaraisuus on toinen juttu, mikä liittyy mun purjehduskokemukseen vahvasti ja lisää sitä riippumattomuuden fiilistä. Toisaalta se myös oikeastaan auttaa hiffaamaan, että on ihan tosi riippuvainen luonnosta myös ravinnonsaannin kannalta. Parhaiten pärjää tuntemalla meren ja luonnon ja kunnioittamalla sitä, ja ymmärtämällä että on itse aika vähäpätöinen huvisoutelija maailman valtameressä.”

Kiitos haastattelusta Laura!