#8: Eksploitaatioelokuvat – väkivallan ja kauheuden toisella puolen

Missä nähdä kauneutta? -artikkelisarjan kahdeksas osa käsittelee väkivaltaisia ja shokeeraavia eksploitaatioelokuvia.

”Eksploitaatio on elokuvan lajityyppi, joka pitää sisällään erilaisia alalajeja. Yhteistä elokuville on se, että niissä pyritään tuomaan mahdollisimman järkyttävää materiaalia, seksiä ja väkivaltaa, ihmisten katsottavaksi. Elokuvat tuotettiin usein halvalla, jotta voitto saataisiin maksimoitua. Toisin sanoen, elokuvantekijät tekivät tarkoituksella roskaa.”
-Niikku Geek Girls in Finland -blogissaan

Eksloitaatio tarkoittaa teminä hyväksikäyttöä. Perinteisesti eksploitaatioelokuvilla tarkoitetaan jotain pienen budjetin elokuvaa, joka yrittää rahastaa käyttämällä hyväksi jotain trendiä tai tabua. Yleiskäytössä termi on alkanut merkitsemään lähes mitä tahansa äärimmäisen pienellä budjetilla tehtyä b-luokan elokuvaa, jolle shokeeraaminen ja shokkiarvo ovat tärkeämpiä kuin elokuvan taiteellisuus.

Mainittakoon myös, että shokeeramisen lisäksi monilla eksploitaatioelokuvilla saattaa olla myös ihmisyyttä puhuttelevaa tai poliittista sanomaa (katso Geek Girls in Finland -blogi).

Eksploitaatioelokuvat pelaavat paljon väkivallalla ja tabuilla mässäilyllä: näytetään kiduttamista, irtonaisia raajoja, nekrofiliaa, oksettavia ja yököttäviä kohtauksia, mitä tahansa, jolla saadaan katsojaa järkytettyä. Kuka tällaisia elokuvia sitten katsoo ja miksi? Nainen nimimerkin Maristola Valois takana kertoo.

”Olen aina kyennyt erottamaan fiktion ja faktan selvästi toisistaan, en edes tiedä miksi. Oikeassa elämässä olen äärimmäisen herkkä verelle ja väkivallalle. Pyörryn verikokeissa. Jos näen tv-sarjassa kohtia sairaalaleikkauksista, saatan ruveta huutamaan ja kirkumaan.

Jos näen jonkun ihmisen hakkaamassa toista, alan voida pahoin.  Olen rauhaa ja pasifismia kannattava ihminen enkä tue väkivaltaa missään mielessä. Eksploitaatioelokuvat tarjoavat minulle väylän käsitellä ja tutkia ihmismielen pimeyttä ilman, että kukaan oikeassa maailmassa loukkaantuu tai kärsii.

Minua kiehtovat erittäin paljon kaikenlaiset psykologiset ihmiskokeet ja se mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita vallan ja paineen alla ollessaan tekemään. Sitä maailmaa, jota vaikkapa kuuluisa psykologinen Milgramin testi avasi, voidaan eksploitaatioelokuvien kautta tutkia pidemmälle ilman, että kenellekään oikeasti käy huonosti.

Miten pitkälle ihmiset voivat pahuudessaan ja synkkyydessään mennä? Tämä on kysymys, joka kiehtoo minua. Jostain syystä eksploitaatioelokuvien katsominen ei saa minua voimaan pahoin tai syvemmin järkyttymään, ei vaikka olenkin kovasti koittanut etsiä, että onko olemassa elokuvaa, josta järkytyn. Haluan löytää rajojani.

Niinpä jos jokin elokuva on sellainen, että se on kielletty tai yritetty kieltää monissa maissa, niin minä olen mitä todennäköisimmin nähnyt sen.”

”Voin esimerkiksi katsoa japanilaisen Guinea Pig -eksploitaatiosarjan toista osaa Flower of Flesh & Bloodia (Chiniku no hana) tuntematta juuri mitään. Kyseessä on elokuva siitä miten mies kidnappaa naisen ja sahaa tätä kappaleiksi raaja kerrallaan lähes koko elokuvan 40 minuutin keston ajan.

Sahaaja nauttii hurmioituneena siitä, miten virtaava veri tuo naisen kauneuden oikealla tavalla esiin! Elokuvan ohjaaja jopa haastettiin oikeuteen tappoepäilystä, sillä niin realistiselta elokuva näytti. Hänen oli oikeuden edessä rakennettava kohtaukset erikoistehosteineen uudestaan ja näin todistettava, että kyseessä ei ollut oikea tappaminen.

Elokuva muuten kannattaa muuten katsoa ilman ääniä, sillä epäaidot äänet pilaavat muuten realistisen oloista kohtausta.

Mainittakoon myös, että kulttielokuva Cannibal Holocaustia epäiltiin snuff-elokuvaksi ja sekin vedettiin oikeuteen, jossa selvisi, että kukaan näyttelijä ei ollut oikeasti kuollut kuvauksissa. Eksploitaatioelokuvat ovat minulle omanlaisensa irtiotto arjesta.

Kun katson elokuvia, kiinnitän yleensä todella paljon huomioita näyttelijäsuorituksiin ja vaadin näyttelijöiltä paljon. Katson paljon vakavia ja tunteellisia taideleffoja, pidän esimerkiksi Lars von Trieristä paljon. Hänen elokuvissaan ihmismielen pimeys ja synkkyys tulevat todella lähelle vakavalla tavalla.”

”Eksploitaatioelokuvat ovat usein puolestaan sen verran koomisia, että ne hirveistä aiheistaan huolimatta lähinnä naurattavat. Huumorin kautta pimeyttä voikin tarkastella terveellä tavalla tietyn etäisyyden päästä. Myös, se että hirveille jutuille annetaan lupa nauraa on hienoa!

Budjetit ovat eksploitaatioelokuvissa usein äärimmäisen pieniä ja tehosteet sen mukaisia: on oranssia, verta, muovisia ja epäuskottavia irtoraajoja, huonoa leikkausta. Näyttelijät ovat lähtökohtaisesti täysin amatöörejä, jotka eivät osaa tai edes yritä osata näytellä.

Tämä kaikki on hulvatonta ja siitä voi nauttia. Taidekentän monitoimimies ja tunnettu eksloitaatioelokuvien ohjaaja John Walters on kirjoittanut kirjassaan Shokkiarvo osuvasti: ”On olemassa kahdella tavalla huonoja elokuvia: hyvällä tavalla huonoja ja huonolla tavalla huonoja.”

Monet eksploitaatioelokuvat onkin helppo ymmärtää väärin samalla tavalla kuin monet Quentin Tarantinon elokuvat on helppo ymmärtää väärin. Jos katsoo vaikkapa Pulp Fictionia ja Kill Billejä ja näkee pelkkää väkivaltaa ja verellä mässäilyä, missaa elokuvista todella paljon.”

”Silloin missaa muun muassa elokuvien mielenkiintoisesti rakennetut juonet, nerokkaan dialogin jaTarantinon lukuisat viittaukset muihin elokuviin. Eksploitaatioelokuvien kohdalla on sama juttu. Esimerkiksi moni eksploitaatielokuva on ohjattu täysin pilke silmäkulmassa ikään ohjaaja elokuvan kautta huutaisi: ”Minulle oli hauskaa tätä tehdessä, nauroin tätä kuvatessa, naurakaa tekin.”

Eksloitaatioelokuvat viestittävät, että kaiken ei tarvitse olla kuolemanvakavaa. On myös hyvä huomioida, että eksploitaatio on historiallinen asia ja eri aikakausina se on ollut ihmisille erilaista. 60-luvun seksploitaatiossa saatettiin kaikkia laillisia porsaanreikiä kiertämällä ja venyttämällä päästä näyttämään paljaita naisen rintoja valkokankaalla. 

Nykyaikana kuka tahansa voi löytää netistä pornoa parilla hiiren klikkauksella, mutta aikana, jollon sensuuri oli tiukkaa eikä internetiä ollut, oli tällainen todella säväyttää ja vallankumouksellista. Eksploitaatioelokuvat haastoivat rajoja ja tabuja…

Oli varmasti myös oma viehätyksensä onnistua pitkällisen etsimisen jälkeen löytää salainen drive-in-näytös jostain kielletystä elokuvasta ja varautua elokuvaa katsoessa siihen, että poliisi saattoi milloin tahansa ajaa paikalle ja pidättää koko yleisön! 

Tämmöistä eksploitaatiokulttuuria ei enää internetin aikakaudella samalla tapaa ole ja muutenkin uudenlaista snuffia on vaikea enää luoda, sillä niin monia tabuja on jo rikottu.”

Miten löysit eksploitaation?

”Olen itse katsonut kauhuelokuvia kolmivuotiaasta lähtien. Satuin joskus näkemään jonkin kauhuelokuvan tv:stä ja äitini huomasin, että pidin siitä enkä pelännyt tai järkyttynyt. Niinpä äitini antoia minun katsoa tällaisia elokuvia ja kävimmekin joka viikko videovuokraamossa, josta sain valita itselleni uusia kauhuelokuvia.

Kauhun katsominen – ja se etten pelännyt elokuvia katsoessa – johti haluun katsoa yhä rankempaa materiaalia. Ehkäpä voisin löytää jotain, mitä oikeasti pelkäisin? Näin eksploitaatioelokuvat astuivat kehiin, vaikka vielä nekään eivät ole onnistuneet minua pelottamaan.

Olin melko kiltti lapsi ja nuori, jolle ei tarvinnut asettaa sen kummempia rajoja. Ala-asteiällä katsoin kaikki klassikot Battle Royalesta, Manaajaan, Halloweeniin ja Painajaiseen Elm Streetillä. Ehkä hainkin sitten jännitystä ja rajojen rikkomista elokuvien maailmasta enkä muusta elämästäni.”

”Moni voi ehkä pitää äitini valintaa vuokrata pienelle lapselleen kauhuelokuvia moraalisesti arveluttavana, mutta uskon, että hän valitsi hyvin. Äitini ei olisi esimerkiksi ikinä vuokrannut tällaisia elokuvia siskolleni, joka vielä tänäkin päivän järkkyttyy kauhusta.

Kirjojen puolelta löytyy myös oma järkyttävyyden ja eksploitaation maailmansa. Siihenkin minulla jännä suhde: en ole ikinä ollut yhtä kiihottunut kuin lukiessani Markiisi de Sadea!”

Suurkiitokset haastattelusta Maristola! Ennen kuin kukaan ryntää katsomaan allaolevaa Maristolan linkkaamaa videota 25 historian järkyttävimmästä elokuvasta tai käy läpi tämän listan elokuvia, lienee paikallaan tunnustaa, että esimerkiksi Markiisi de Saden Justinen lukeminen meinasi jäädä minulta kesken kirjan raakuuden vuoksi – ja kyseessä on sentään yksi helppoina pidetyistä Saden kirjoista!

Osa tykkää raaoista elokuvista ja osa ei – tiedän ihmisiä, jotka ovat katuneet sitä, että ovat katsoneet jonkin rankan eksploitaatioelokuvan, sillä he eivät ole koskaan päässeet eroon elokuvan mieleen iskostamista kuvista. Mieli on herkkä instrumentti eikä sitä kannata turhaan runnoa ja järkyttää, jokainen siis omalla vastuullaa!