#4 Shakin kauneudesta

Neljäs haastatteluni Missä nähdä kauneutta -sarjassa käsittelee shakin kauneutta. Kirjoitin artikkelin koko elämänsä shakkia harrastaneen Ghian kirjoituksen pohjalta. Ghian alkuperäinen artikkeli on luettavissa heti alla:

Kauneudesta ja shakista – Ghia Fieandt – alkuperäinen Ghian kirjoittama teksti

 

Shakin kauneudesta

Kirjailija Henry Miller kertoo teoksessaan Ystävien kirja, että hän shakkia katsellessaan lähinnä nautti kauniista nappuloista eikä niinkään välittänyt itse pelistä tai sen lopputuloksesta. Shakin kauneuden ja estetiikan ajatellaan pääsääntöisesti jäävän peliin vihkiytyneiden etuoikeudeksi, mutta niin ei välttämättä tarvitse olla. 

Vaikka kukaan amatööripelaaja, jollaiseksi Ghia laskee itsensä, ei voi ymmärtää shakin kauneutta kuten suurmestari, voi kuka tahansa silti nähdä pelissä kauneutta. Esimerkiksi Ghialle shakki kuin tutun ihmisen kasvot.

Ghia kertoo, että hän näekee shakkilauden alati muuttuvat asetelmat (joista monille on omia nimityksiään) kuin hänelle rakkaan ihmisen kasvojen muuttuvina ilmeinä. Laudalla olevat nappulat voivat ilmaista paljon: iloa, epätoivoa, vihaa, uhkaa, iloa… Shakki on Ghialle kuin vanha ystävä.

Shakki on Ghialle kuin matemaattista tanssia, jossa hän sijoittuu tämän (shakki)maailman hallitsijaksi. Nappuloita ja ruutuja on shakkilaudalle vain rajattu määrä, mutta erilaisia yhdistelmiä, kaikkia mahdollisia asemia, kuvioita ja variantteja riittää lähes loputtomiin. Hän nauttii suuresti myös kauniista, hyvin painotetuista shakkipelinappuloista, ne voivat olla esteettisiä.

Romantisoimatta liian rankalla kädellä voisi Ghia luokitella shakkipelin myös dialogiksi. ”Kauniiseen peliin tarvitaan aina kaksi ihmistä ja peli on tässä mielessä sosiaalinen.” On olemassa myös niin kutsuttua ”taideshakkia”, jossa tehtävä on vain luoda laudalle erilaisia asetelmia päämäränä vain esteettinen kauneuden elämys. Välillä näin päädytäänkin varsin nerokkaisiin tuloksiin!

Jos Ghia yrittäisi selittää shakin kauneutta sellaiselle, joka ei ole itse shakinpelaaja, aloittaisi hän paradoksista. ”Paradoksit ja ironia ovat shakillisen huumorin perusta. Tilanne, jossa paras siirto onkin tavanomaisen ja ilmeisen selvältä vaikuttavan lyönnin sijaan jokin sievä ja näennäisen pieni sotilaan askel, saattaa olla shakinpelaajan mielestä kaunis, jopa hauska, jopa nenäkäs.”

”Asema, jossa siirtovuorossa oleva on täysin vapaa tekemään mitä vain, mutta mitään ei ole tehtävissä, on kaikessa paradoksaalisuudessaan kaunis. Mitä jos kuningattaren voittaminen johtaakin pelin häviämiseen? Myös kaaos ja yllätys voivat olla kauneutta (Mikhail Talin pelit erityismainintana).”

Ghialle shakki voi olla samalla lailla kaunista kuin matematiikka tai musiikki. Siinä voi olla samanlaista kauneutta kuin kauniisti etenevässä sävelmässä tai sävellyksessä tai kuin Fibonaccin lukujonossa, jossa pisteet muodostavat spiraalin.”

”Esteettisintä shakissa on kenties laskettu, kohtalokas sommitelma, joka päättyy pakottavaan mattiin; elegantti, mutta petollinen ansa, jossa vastustaja voisi tehdä siirron kuin siirron, mutta lopputulos on väistämätön! Omanlaistaan kauneutta on myös siinä millaista kärsivällisyyttä ja harjoittelua pelin syvä ymmärtäminen vaatii.”

Shakkimestariksi tullakseen täytyy pelaajalla olla loputonta kärsivällisyyttä eikä mestaritason taitoja oikein voi oppia yksin. Parhaimmatkin pelaajat ovat katsoneet kaikkia tärkeitä pelit, joita he ovat käsiinsä löytäneet – ja analysoineet pelejä siirto siirrolta ja miettineet vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näin shakki on pelinä ja taiteenmuotona kehittynyt vuosisatojen saatossa.

Tietokoneen shakkiohjelmat (Deep Blue, Fritz) ovat tosin tuoneet joitakin muutoksia tähänkin traditioon. Vaikka shakkia voikin tutkia autistisesti itsekseen, on silti oltava nöyryyttä ja kykä oppia omista sekä muiden peleistä. Pitäisi nimittäin olla todellinen huippulahjakkuus, jos keksisi huipputason shakkiteorioita itsekseen muiden näkemyksiin turvautumatta.

Shakissakin on toki ihmelapsia (kuten maailmanmestarit Jose Raúl Capablanca, Magnus Carlsen ja Bobby Fischer), eli tässäkin lajissa puhdas lahjakkuus pääsee avautumaan vähän kuten musiikissa ja matematiikassakin. Kaikki ihmelapsetkin ovat toki harjoitelleet ja opiskelleet shakkia valtavia tuntimääriä.

Nopea kertaus shakin säännöistä, jos ne eivät ole tuttuja. Shakissa tarkoitus on saartaa vastustajan kuningas ja uhata sitä – keinolla millä hyvänsä. Peli voi olla myös tasapeli ikuisella shakilla tai patilla. Laudassa on 64 ruutua ja niillä 32 nappulaa, 16 kummallakin: 8 sotilasta ja 8 upseeria. Sotilas on ainoa nappula, joka ei saa liikkua taaksepäin ja päästessään vastustajan päätyyn se korottuu upseeriksi.

Jos kuningas uhataan lyödä, on tilanne shakki. Jos tätä ei voi estää, on tilanne matti ja peli loppuu. Suosittelen katsomaan The Wiren hurmaavaa kohtausta, jossa selitetään miten shakkipeli toimii. Yksi kauneuden elementti shakissa on myös symmetria.

On tutkittu, että ihminen pitää luonnostaan symmetriasta, esimerkiksi kasvoissa, vartalossa ja kuvioissa. Filosofi Aristoteles määritteli kauneuden universaalit osatekijät ”järjestykseksi, symmetriaksi ja määräytyneisyydeksi.” Pythagoralaiset filosofit pitivät harmoniaa ja ykseyttä tärkeimpinä kauneuden komponentteina.

Suomalainen shakin maajoukkuuessa pelannut shakkimestari John Fieandt kertoo yhden asian mikä häntä shakissa viehättää: ”Shakissa on viehättävää se, että jokainen harrastaja ajoittain löytää neronleimauksen. Siirron, joka on nerokas suhteessa omaan ymmärryksen tasoon. Se tuo syvällistä tyydytystä.”

Varmasti monille shakin kauneus on sen vaikeudessa ja asiantuntemuksessa, jota hyvään pelaamiseen vaaditaan. Muun muassa Denis Dutton tunnisti inhimillisessä estetiikassa universaaleja piirteitä, joista ensimmäiseksi hän nimesi mestarillisuuden: tekniset, taiteelliset kyvyt aiheuttavat ihailua.

Monia tunnettuja shakkimestareita on uhannut hulluus ja jopa paranoia – kuten tunnettua amerikkalaista shakkineroa Bobby Fischeriä – mutta vähintäänkin omaleimaisuus ja kummallisuus ovat tyypillisiä shakinpelaajan piirteitä. Jotain kiehtovaa on oltava maailmassa, johon voi täysin upota.

Muun muassa itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig on kirjoittanut vainoavan tarinan shakista, mielestä ja hulluudesta. Kirjan nimi on lyhyesti Shakkitarina. Luovuuden ja hulluuden yhteydestä on keskusteltu länsimaissa jo pitkään ja shakkimaailma on tuonut  lisänsä tähän keskusteluun. Shakki on innoittanut lukemattomia taiteilijoita ja siitä on tullut vertauskuva älyjen taistosta – jopa mielipuolisuuteen asti.

Kliseisenä mielikuvana shakista onkin yleensä kaksi vanhaa ukkoa istumassa tuskaisesti hikoillen kulmat kurtussa pienen laudan ääressä. Kuuluisa ranskalainen taiteilija Marcel Duchamp on sanonut: ”Olen tullut johtopäätökseen, että siinä missä kaikki taiteilijat eivät ole shakinpelaajia, kaikki shakinpelaajat ovat taiteilijoita.”

”Shakkimaailma rakastaa mestari Aljehinia eniten juuri taiteilijana. Hän on sanonut: ”Shakki ei ole minulle peli, vaan taidetta. Ja kyllä, otan vastaan kaikki velvollisuudet, jotka taide asettaa harjoittajilleen.”
–Garri Kasparov, shakin suurmestari (ote kirjasta Kuinka elämä jäljittelee shakkia)

Ghiasta oli erittäin hauskaa lukea muun muassa kirjailija William Burroughsin  fiktiivistä historiaa shakista. Näin Burroughs kirjoittaa teoksessaan Hämy:.

”Arabit keksivät sen [shakin]. Enkä ole yhtään yllättynyt. Kukaan ei pysty istumaan niin kuin arabi. Klassinen arabialainen shakkipeli oli yksinkertaisesti istumiskilpailu. Kun molemmat pelaajat kuolivat nälkään, siitä tuli patti. Shakin barokkikaudella vastustajan häiritseminen jollain ärsyttävällä maneerilla tuli yleiseen käyttöön.

Jotkut pelaajat käyttivät hammaslankaa, toiset naksauttelivat niveliään tai puhaltelivat sylkikuplia. Menetelmää kehitettiin jatkuvasti. Vuonna 1917 Bagdadissa järjestetyssä pelissä arabi Arachnid Khayam löi saksalaisen Kurt Schlemielin hyräilemällä ’I’ll be around when you’re gone’ -viisun neljäkymmentätuhatta kertaa, ja joka kerta hän kurkotti kättään lautaa kohti ikään kuin aikoisi tehdä siirron. Schlemiel ajautui lopulta kouristuskohtauksiin.”

Burroughs sivuuttaa shakin älyllisen luonteen tyystin ja muuntaa sen parodiseksi performanssiksi – tahtojen taistoksi kyllä, tosin hyvin eri muodossa kuin perinteisesti ajateltuna. Kuvauksesta on kuitenkin havaittavissa shakkiin liittyvää tuttua siirtojen odotuksen tuskaa ja ärsyyntymistä, joita pelitilanteissa herää. On jokseenkin yleisesti tunnettu tosiasia, että shakinpelaaja on yleensä huono häviäjä.

Monesti turnauksissa muuten niin arvokkaat shakinpelaajaherrasmiehet taantuvat uhmaikäiseen kiukunpuuskaan menettäessään pelin. Oma voitto, erityisesti elegantti ja tyylikäs sellainen, tuo tietysti lisäarvoa kauniille pelille. ”Näen shakissa paljon arvokkuutta ja historiaa”, sanoo Ghia. ”Koen shakkiin liittyvän oivaltamisen kokemuksen yltävän välillä riippuvuutta aiheuttaviin muotoihin.”

Shakkia pelatessa hän on oppinut myös näkemään geometrian draamana: ”jos kuningas ehtii astua tuohon neliöön, ei vastustaja ehdi korottaa kuningatarta”, ”tuo diagonaali on heikko – mutta seitsemäs rivi on hyvin suojattu.”

PlayStation 3:lle ja 4:lle ilmestynyt Pure Chess tarjoaa shakinpeluuseen erilaisia virtuaaliympäristöjä.

 

Shakin historiasta ja pelin kehittymisestä

Shakki on yksi maailman vanhimmista peleistä. Shakin arvellaan tulleen itäisestä Intiasta varhain 500-luvulla. Shakki tunnettiin sankritiksi nimellä chaturanga, joka kääntyy suoraan englanniksi ”four divisions” – neljä jaostoa, joka viittaa armeijan divisiooniin. Varhaisin tiedetty kirja shakista on peräisin jo 900-luvulta: Al-Adliin arbiankielinen teos Kirja shakista. 

Myöhemmin pelin levittyä islamilaisen vallankumouksen myötä Persiaan ja Eurooppaan, ruvettiin peliä kutsumaan shähiksi, persiaksi “kuningas”. Tästä on juonnettu muun muassa englannin chess, saksan shach ja muut selkeät johdannaiset kuten suomen shakki. 

Myöhemmillä vuosisadoilla peli koki muutoksia. Eräiden lähteiden mukaan Italiassa 1475 kuningatar korvasi aikaisemman ”visiirin” (vizier, korkea neuvonantaja) tullen pelin vahvimmaksi nappulaksi. Uuteen shakin ”suuntaukseen” ruvettiin viittaamaan nimellä Mad Queen Chess, ”hullun kuningattaren shakki”. Nämä uudet säännöt kuningattarineen levisivät nopeasti koko Eurooppaan.

Ensimmäisen shakkiturnauksen järjesti Lontoossa 1851 shakkimestari Howard Staunton. Pelitrendi tuohon aikaan oli näppärä ja hyökkäävä, siitä huimana esimerkkinä Adolf Anderssen, joka voittikin edellä mainitun turnauksen. Anderssen pelasi Kieseritzkyä vastaan kulttiklassikoksi nousseen ottelun, joka on saanut myöhemmin nimen ”Kuolematon peli” (The Immortal Game).

The Immortal Game -peliä pidetään yhtenä maailman villeimmistä peleistä. 

Shakista on hyvin laajasti kirjallisuutta ja erilaisia pelikulkuja ja siirtoja on nimetty keksijöidensä tai ulkonäkönsä mukaan. Erilaisia nimettyjä avauksia ja variantteja on valtava määrä!

Jo herra Anderssenilla on kolme omaa nimikkojatkoa. Jos ensimmäinen siirto on a3, on kyseessä Anderssenin avaus – huomioituja jatkoja ovat puolalainen gambiitti (a5, b4), ”creepy crawly formation” (e5, h3, d5), ja ”Andersspike”, (g6, g4). On Caro-Kann, nimzointialainen, sisialialainen lohikäärme, Tartakower, suljettu katalaani ja satoja muita.

Joillakin avauksilla on jopa useampia nimiä, sillä monet ovat halunneet omia elegantin ja tehokkaan muodostelman, esimerkiksi Volga-/Benko-gambiitin. Hyvät pelaajat tuntevat vähintäänkin tärkeimmät avaukset nimeltä ja pelatuimmat variantit tulevat kuin apteekin hyllyltä. Miksi muuttaa sitä mikä on hyväksi todettu!

Esimerkiksi Nimzowitschin hypermoderni, nykyään arvostettu pelityyli oli vaikea hyväksyä silloisena uutuutena. Shakkimestari Siegbert Tarrasch on sanonut jokseenkin diplomaattisesti, että ”[Nimzowitsch] on syvästi mieltynyt rumiin avaussiirtoihin.”

Shakki on kuin vakava salaseura, jossa hullut kohtaavat toisiaan ja puhuvat algebraa.

”Shakilla – kuten musiikilla ja rakkaudella – on kyky ja taito tehdä ihmiset onnellisiksi.”
–Tarrasch

 

Lähdekirjallisuutta

• Stefan Zweig Shakkitarina (1951, 3. p. 1969)
• William Burroughs Hämy (s. 71 1951, p. 1985)
• Henry Miller Ystävien kirja (1986, käännetty 2005)
• Kimmo Konsala Kaksi neroa (1991)
• Garri Kasparov Kuinka elämä jäljittelee shakkia (s. 100, 2007)
• Vladimir Nabokov Luzinin puolustus 1966
• Lehtimäki-Ristoja, Annikki Shakin estetiikka (lisensiaattityö 1976)
• http://www.chess.com/article/view/chess-and-beauty
• http://en.chessbase.com/post/a-computer-program-to-identify-beauty-in-problems-and-studies