#16: Elokuvien ja elokuvatutkimuksen koukuttava maailma
Kuudestoista Missä nähdä kauneutta -artikkeli käsittelee elokuvien maailmaa elokuvia intohimoisesti harrastavan ihmisen näkökulmasta. Haastateltava, Emmi Koivumäki, löytyi Sodankylän Midnight Sun Film Festival -elokuvafestivaaleilta, jossa olin vapaaehtoistamassa.
Emmi Koivumaki on Turussa asuva Turun yliopiston mediatutkimuksen opiskelija, joka kirjoittaa elokuvakritiikkiä Suomen vanhimpaan nettilehteen, Film-o-holiciin. Emmi on kirjoittanut sinne viimeisen yhdeksän vuoden ajan, keskimäärin noin yhden arvostelun viikossa. Emmi kirjoittaa graduaan vanhasta suomalaisesta elokuvasta.
Emmi seuraa vapaa-aikanaan suomen-, englannin- ja ranskankielistä elokuvalehdistöä, elokuva-aiheisia nettisivuja ja elokuvakritiikkejä. Lisäksi Emmi seuraa ja kuuntelee lähemmäs kymmentä elokuvaan ja pop-kulttuuriin liittyvää podcastia ja radio-ohjelmaa (näihin linkkejä haastattelun lopussa) ja käy elokuvissa noin kaksi kertaa viikossa.
”Käytän elokuvien parissa suurimman osan vapaa-ajastani. Aina kun puhun aiheesta, kuulostaa siltä kuin minulla ei muuta elämää olisikaan, mutta kyllä pidän huolta siitä, että ehdin myös harrastaa muuta ja nähdä ystäviäni. Mutta kyllähän elokuva kiinnostaa.
Cannes-juhlien aikana seurasi juhlia suorana lähetyksinä Ranskassa Canal + -kanavan nettilähetysten kautta ja järjestin muun elämäni niin, että ehdin katsoa lähetyksiä. Minulla on suuri tiedonjano elokuviin liittyen. Kaiken luppoajan bussimatkoista kävelymatkoihin käytän kuunnellen podcasteja ja elokuva-aiheisia radio-ohjelmia.
Tykkään käydä erilaisissa (elokuva)triviakilpailuissa, joissa voin hyödyntää kaikkea sitä alaan liittyvää nippelitietoa, jota minuun on tarttunut vuosien aikana. Vaikka elokuvien parissa meneekin paljon aikaa, ei minulla ole ikinä ollut sellainen tunne, että olisin joutunut luopumaan jostain elokuvien takia.
Hassua on se, että vaikka olenkin katsonut aivan mielettömän määrän elokuvia, on minulla koko ajan jatkuvat syyllisyyden tunto siitä etten ole nähnyt tarpeeksi leffoja. Onneksi kaikkea ei edes tarvitse nähdä.”
Maailman mahtuu paljon elokuvia.
”Monet elokuva-alan harrastajat suosivat tietyntyyppisiä elokuvia, mutta itse katson elokuvia laidasta laitaan. Minulla on eri kavereita, joiden kanssa katson syvällisiä ja taiteellisia elokuvia ja oma porukka, jonka kanssa katson enemmän hömppää ja viihdettä.
Kavereiden kanssa meillä on omana vitsinämme myös Liam Neesonin huonot elokuvat -kerho. Näemme pari kertaa vuodessa, käymme katsomassa jonkun miehen uuden elokuvan ja jatkamme sen jälkeen iltaa. Eri elokuvista haenkin erilaisia asioita – haluanko kenties viihdyttävän sosiaalisen tilanteen vai hienon esteettisen kokemuksen?
Jossain elokuvissa saatan kiinnittää huomiota ensisijaisesti leikkaukseen, toisessa tarinaan, kolmannessa musiikkiin, neljännessä väripaletin ja valon käyttöön, viidennessä näyttelijätyöhön ja ohjaukseen. Elokuvien leikkaus esimerkiksi kiehtoo minua yleisesti ottaen äärimmäisen paljon.
Hainkin opiskelemaan leikkausta yhdessä vaiheessa ja oli todella lähellä etten päässyt sisään. Leikkauksella voidaan luodaan elokuvaan erilaista tunnelmaa ja rytmitystä ja kiinnitän huomiota myös eri leikkaustekniikoihin. Välillä löydän uusia leikkaajia, joista olen todella innoisani. Ylipäätään on mieletön tunne kun löytää uusia hahmoja elokuvamaailmasta, jotka uudistavat elokuvaa.”
”Pidin jossain vaiheessa omaa TOP5-leikkaajat -listaakin. Thelma Shoonmakerilla on omanlaisensa hidas leikkaustyyli, jonka käyttäminen vaatii rohkeutta. Hänellä on paljon pitkiä otoksia ja hidastuksia. Vastapainoksi esimerkiksi Jill Bilcockilla, josta myös kovin pidän, on todella nopea ja persoonallinen leikkaustyyli.
Monesti elokuvan leikkauksella pyritään tiettyyn huomaamattomuuteen – hyvä leikkaus on sellaista, johon katsoja ei kiinnitä huomiota. Sitä mielenkiintoisempaa onkin katsoa miten Bilcock leikitteli todella siisteillä ja nopeatempoisilla toimintakohtien leikkauksilla elokuvassa Romeo + Juliet!
Kuitenkin, myös Bilcock osaa tarvittaessa leikata hitaammin, kuten hän teki elokuvan Road to Perdition kohdalla. Yksi suosikkileikkaajistani on vielä Sarah Flack, joka on leikannut Steven Soderberghin elokuvia. Flack leikittelee leikkauksellaan paljon erilaisilla aika- ja todellisuuskäsityksillä.
Hänen leikkaamassaan Out of Sight -elokuvassa on kuuluisa kohtaus, jossa elokuvassa näytetään hotellihuoneessa tapahtuva keskustelu. Samaan aikaan katsoja kuitenkin kuulee eri keskustelun siitä mitä tulee tapahtumaan myöhemmin, tämä on kiehtovaa.”
”Visuaalisuuden puolelta taas pidän paljon Bradford Youngin kuvastyylistä. Young käyttää kuvatessaan todella paljon luonnon valoa ja hänen tyylinsä onkin mielestäni todella upeaa, kuin runollista realismia. Hänen kuvaamansa Väkivallan vuosi on visuaalisesti todella kaunis elokuva.
Siinä on käytetty 70-luvun väripalettia, ja elokuva on täynnä tajuttoman upeita kuvia, joissa valoa on käytetty hienolla tavalla. Mies teki hienoa työtä myös Selma-elokuvaa kuvatessaan. Young on afroamerikkalaisesta taustasta ja hänen kohdallaan keskusteltiin aikanaan paljon siitä, että tulisiko hänestä ensimmäinen afroamerikkalainen Oscar-ehdokkuuden saanut kuvaaja.
Valitettavasti näin ei ole vielä käynyt.”
”Elokuvat, kuvasivat ne sitten fiktiivistä maailmaa tai eivät, heijastelevat myös aina jollain tavalla omaa aikaansa. Nyt kirjoittaessani gradua suomalaisesta vanhasta elokuvasta, kiinnitänkin paljon huomiota siihen millaista yhteiskuntaa elokuvat kuvaavat.
Henkilöiden dialogista saa irti paljon: on mielenkiintoista katsoa, että mistä 40-luvun elokuvassa on sopivaa puhua ja mistä asioista taas vaietaan. Tykkään katsoa paljon elokuvia juuri aikalaiskuvauksina: millainen maailma on ollut tämän ajan ihmisille?
Mike Leigh -ohjaajan elokuvista ehkä nykyinen suosikki on Topsy/Turvy – mullin mallin. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, en tykännyt siita ollenkaan. Mutta kun katsoin elokuvan tänä vuonna uudestaan, huomasin että siinä käsitellään mahtavasi aikakauden spektaakkelikulttuuria, orientalismia ja viktoriaanisia arvoja.”
”Elokuvakulttuurissa on tapahtumassa mielenkiintoisia muutoksia. Esimerkiksi dokumentit ovat nousseet aivan uudenlaiseen suosioon, jos vertaan vaikka kymmenenkin vuotta taaksepäin. Ennen dokumenttielokuvia hädin tuskin näytettiin missään, nykyään niitä voi katsoa elokuvateattereista ja on olemassa DocPointia, Doc Loungeja ja Docventuresia.
Katsoessani dokumentteja olen aina hyvin tietoinen siitä, että dokumentti edustaa aina tiettyä subjektiivista näkökulmaa eikä mitään suurta totuutta. Viimeisimpänä dokumenttilöytönäni voisin mainita Netflixin sarjan Chief’s Table. Kyseessä on Jiro Dreams of Sushin ohjaajan David Gelbin kuusiosaisen sarja, joka käsittelee huippukokkauksen ja ruoanlaiton maailmaa.
Sarjan jaksoissa esillä olevat ruoat on äärimmäisen kauniisti kuvattu ja jokaisessa jaksossa todella erilainen näkökulma ruoanlaittoon. Sarja näytti miten erilaisia tapoja on olla kokki ja miten erilaisia tapoja on nähdä ravintolan pyörittämistä ja ruoanlaittoa.Yksi jaksoista käsitteli sitä millaista on olla naiskokkina sukupuolittuneessa ja miesten hallitsemassa maailmassa.”
”Toinen muutos liittyy YA- eli Young Adult -genreen. Kirjoitan tällä hetkellä arvosteluja YA-filmeistä, ja vaikka annankin monelle elokuvalle vain kaksi tähteä, on minulla suuri uskon siihen, että YA-genre voi muuttaa elokuvamaailmaa.
Perinteisesti ihmiset ovat tuleet katsomaan elokuvaa ohjaajan tai näyttelijän takia, mutta YA-genrellä on valta muuttaa tätä tähtihakuisuutta uuteen suuntaan. Monissa YA-elokuvissa ihmisille on aivan sama kuka elokuvan on ohjannut tai kuka siinä näyttelee: ihmiset menevät katsomaan elokuvaa kirjan ja kirjasarjan takia.
Tähtiasemassa on näin alkuperäinen kirjailija, eivät näyttelijät tai ohjaaja. Hollywoodissa on tällä hetkellä paljon suuren budjetin elokuvia ja jonkin verran halpoja indie-tuotantoja, mutta keskiluokan budjetin elokuvilla ei juurekaan ole mahdollisuuksia selvitä – ellei YA-filmatisoinnit onnistu muuttamaan tätä.
YA:sta useimmille tulee mieleen Nälkäpelin ja Outolinnun kaltaisia suurilmiöitä, mutta genre on myös paljon muuta kuin tulevaisuuden dystopioita.Genren sisältä löytyy paljon realistisia nuorten maailman kuvauksia. Odotan itse paljon John Greenin kirjaan pohjautuvaa elokuvaa Paper Towns.
Uskon, että jos tämä elokuva menestyy ja lyö läpi, voi se merkitä paljon Hollywoodin keskibudjettielokuvien tulevaisuuden kannata.”
YA-genre on kohdistanut suuren yleisön huomion näyttelijöistä ja ohjaajista kirjailijaan.
”Aloin katsomaan elokuvia pienestä pitäen. Vanhempani harrastivat elokuvakerhotoimintaan ja äitini vanhemmat olivat teatterinäyttelijöitä. Elokuvat ja teatteri ovat olleet läsnä elämässäni pienestä pitäen, vanhemmat ovat vieneet minua paljon elokuviin ja teatterinäytöksiin. Isänikin istui mukisematta yleisössä katsomassa kaiken maailman pienten tyttöken prinsessa-animaatioita.
Kun opiskelin koulussa historiaa, saattoivat vanhempani näyttää minulle aihetta käsittelevän historiallisen elokuvan. Kun aloitin ranskan opiskelun kolmannella luokalla, nauhoittivat vanhempani minulle ranskalaisia elokuvia. Vanhempani tykkäsivät eniten fiktiivisistä elokuvista, dokumentteja olen oppinut kunnolla katsomaan vasta myöhemmällä iällä.
Olen myös aiemmin lukenut paljon, mutta nykyään katson melkein vain elokuvia. Yläasteella aloin käydä enemmän yksin elokuvissa ja yhä tänäkin päivänä käyn elokuvateatterissa suurimmaksi osaksi yksin, näin voin keskittyä täysillä itse elokuvaan.”
Linkkejä joihinkin Emmiin seuraamiiin podcasteihin:
- FilmSpotting – elokuva-aiheinen podcast
- Slate Culture Gabfest – ei pelkästään elokuvia, myös laajemmin popkulttuuria ja hieman akateemistakin maailmaa
- IndieWire – Screen Talk – IndieWiren elokuvapodcastissa käsitellään elokuvamaailmaa elokuvatuotannon, markinnoinnin ja elokuvakritiikin näkökulmasta
- Kermode and Mayo’s Film Review – BBC:n hyvin suosittu elokuva-aiheinen radio-ohjelma
- Nerdist Writer’s Panel – vaihtuvat panelistit puhuvat alan ammattilaisina siitä millaista on käsikirjoittaa tv-sarjoja
- NPR Pop Culture Happy Hour – yleisesti popkulttuuria käsittelevä podcast
Kiitos haastattelusta Emmi!
About Post Author
