Tukholmassa kidutuksen uhrina – seikkailuni Amnestyn parissa

Olin syyskuussa 2015 juontamassa maailman suurimman ihmisoikeusjärjestön Amnesty Internationalin Suomen osaston syyskonferensssia. Vielä saman vuoden keväänä minulla ei ollut mitään tekemistä Amnestyn kanssa. Miten päädyin konferenssin juontajaksi?

Kuten monet hienot tarinat, sai tämäkin tarina alkunsa siitä, että olin vailla kesätöitä. Olin saanut juuri päätökseen ensimmäisen vuoden kirjoittamisen opintoni (opiskelin yhden vuoden kirjoittamista Kauniaisten Työväen akatemialla, kävin tänä vuonna myös kulttuurituotannon kursseja).

Tein kuten olin parina aiempanakin kesänä tehnyt -hain töihin varainhankkijaksi eli feissariksi. Hain ja pääsin töihin sekä Greenpeacelle että Amnestyyn. Sain molemmista työpaikoista töitä – ja potkut noin kolmen viikon jälkeen. Vaikka sainkin kerättyä lahjoittajia yhdistyksille, en saanut kerännyt niitä tarpeeksi. En ollut tarpeeksi hyvä feissaaja.

Asiaa ei auttanut se, että aiemmin ollessani töissä varainhankkijana HelsinkiMissiolle olin ollut yksi tiimini parhaista. Välillä elämässä menee hyvin, välillä ei.

Tukholmassa kidutuksen uhrina

Käydessäni Amnestyn toimistolla työvuorojeni ohessa huomasin toimiston seinällä ilmoituksen, että Amnesty-aktiiveja haettiin osallistumaan Amnestyn nuorten kesäleirille Tukholmaan. Otin tapahtumasta tiedot ylös, lähetin hakemuksen, vaikka en Amnesty-aktiivina itseäni pitänytkään – enhän ollut tehnyt Amnestylle muuta kuin feissanut. Hakemukseni oli kuitenkin nähtävästi hyvä – tulin valituksi.

Niinpä elokuussa matkasin Tukholmaan ja tapasin Suomesta ja muualta Euroopasta tulleita Amnesty-aktivisteja. Seuraavat päivät vietimme yhdessä keskustellen ja eri ihmisten puheita kuunnellen. Kuulin monia hienoja puheita – muun muassa Brejvikin poliisitutkintoja johtaneen poliisin puheen. Mies sanoi olevansa Amnestyn ylpeä tukija. Olin mukana keskusteluryhmissä Amnesty-vaikuttamisesta ja osallistuin sosiaalisen median kampanjan laatimiseen (saimme yli 100 facebook-/twitter-jakoa).

Lisäksi kirjoitin muiden osallistujien kanssa kortteja ja viestejä, jotka Amnesty lähetti vankilaan erään uzbekistanilaisen vangitun toimittajan luokse.

Viimeisenä iltana tällä muutaman päivän mittaisella leirillä oli vuorossa talent show, jossa leirin osallistujat saivat esittää omia ohjelmanumeroitaan. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi esittämään show-numeron ja puoli tuntia ennen esityksen alkua kysyin muilta paikallaolijoilta, jos he osaisivat meikata minut kidutetun ja hakatun näköiseksi ihmiseksi.

Yksi näyttelijäharrastaja, jolla oli kokemusta maskeerauksesta ilmoittautui tuekseni, meikkasi minut varsin vakuuttavasti, ja jopa tarjoutui näyttelemään kanssani kun kysyin häneltä asiasta. Sovimme, että islantilainen meikkaaja-apurini näyttelisi kiduttajaa, minä kidutuksen uhria.

Ennen esiintymisvuoromme alkua, kävelimme esiripun taakse ja laitoimme pelottavaa kidutus-ambient-musiikkia soimaan kaiuttimista. Istuuduin tuolille kädet selän taakse ”sidottuna” ja vastanäyttelijäni ryhtyi huutamaan minulle ja ”kuulustelemaan” minua.

Yleisö kuuli kaiken musiikin ja huudon, mutta ei vielä tässä vaiheessa nähnyt mitään esiripun takaa. Sitten esirippu aukeni. Kuulustelu ja kidutuksella uhkailu jatkui. Aloin itkeä ja valittaa etten voi vastata, etten ole nukkunut ja syönyt kolmeen päivään.

Nainen jatkoi huutamistaan minulle, löi minua kerran kasvoihin, huusi lisää ja poistui lopulta paikalta. Puolalaisen säveltäjän Marek Iwaszkiewiczin upea Panacea alkoi soimaan kaiuttimista.

Irrotin kädet selkäni takaa, kaaduin tuolilta lattialle ja itkin lohduttomasti musiikin soidessa taustalla. Ryömin ja konttasin lattialla hitaasti kohti yleisöä. Nousin polvilleni ja aloitin lausumaan englanninkielistä improvisoimaani freestyle-runoa (muistan vain kaksi ensimmäistä lausumaani säkeistöä (kirjoitettu alle), lopun improvisoin tätä tekstiä kirjoittaessani):

How did my life end up like this

Years before, my life was just a bliss

Without the torment, chaos and endless pain

I had the feeling everything was not in vain

Vähän aikaa runoiltuani Panacea-kappale sai väistyä taustalta – YouTubesta ennaltamäärittämäni räppibiitti pärähti soimaan ja vaihdoin freestyle-runoudesta minulle tutumpaan maaperään, freestyle-räppiin.

Why are having these orders breaking tormented souls

Why are there these borders, are we the wise or the fouls

The interrigation techniques that define the torture

Could they be used to make someone a fortune

Räppäilyä jatkui biitin loppuun asti ja biitin loppuessa palasin runouteen, tällä kertaa ilman taustamusiikkia. Lopuksi nostin sormeni ohimolle, kuin mielikuvitusaseen, ja ammun itseni ja lyyhistyin lavalle. Esirippu sulkeutui ja raikuvat aplodit alkoivat. Puolet yleisöstö nousi seisomaan. Olin ihmeissäni.

Loppuillan aikana sain kuulla valtavasti kehuja kun ihmiset tulivat kertomaan miten häkeltyneitä he olivat esityksestä ja siitä miten liikuttuneita he olivat. Esityksen jälkeen ajatus jäi kytemään mieleeni. En tiedä, että kukaan maailmassa tekisi tällä hetkellä freestyle-runoutta ja -räppiä ja näyttelemistä yhdistelevää taidetta. Voisinko olla ensimmäinen, miten tällaisella taiteella lyödään läpi?

Jonkin aikaa leirin loputtua sain sähköpostia Amnestyltä – kiinnostaisiko minua tulla juontamaan Amestyn järjestämää syyskonferenssi erään toisen amnestylaisen kanssa? Aina avoinna uusille seikkailuille vastasin, että toki minua kiinnosti.

 

Juontamassa Amnestyn tapahtumaa Hanasaaressa

Sain kahden päivän seminaarin käsiohjelman ja alustavan allekirjoitetun juonnon käsiini muutama päivä ennen juontotapahtumaa. Kävin Amnestyn toimistolla juttelemassa tapahtumaa järjestäneen naisen ja juontoparina toimivan Emman kanssa noin puolen tunnin ajan parin päivää ennen tapahtumaa. Sovimme käytännön asioista ja parin päivän päästä siirryin juontamaan Amnestyn tapahtumaa.

Juontaminen piti hoitaa tarkan käsikirjoituksen mukaan, vaikka paperista ei tarvinnutkaan lukea. Tapahtumassa oli paikalla Amnestyn Suomen osaston puheenjohtajaa, juristia ja Amnesty-aktivisteja ja -aktiiveja ympäri Suomea. Paikan päällä puitiin pakolaistilannetta ja pari pakolaista oli paikan päällä kertomassa omaa tarinaansa, jotka onnistuivat koskettamaan itseäni ja muita paikallaolleita.

Myös meksikolaisen Claudia Medinan puhe kosketti minua. Medina oli joutunut Meksikossa syyttömänä vankilaan ja poliisin kiduttamaksi. Amnestyn painostuksen ja yhteydeottojen ansiosta hänet kuitenkin saatiin vapautettua. Nyt tämä kokkina toimiva yksinhuoltajaäiti halusi kertoa tarinaansa maailmalle ja auttaa Amnestyn kautta muita kidutettuna olevia ihmisiä.

Tutustu tyylikkäisiin Amnesty-lyhytanimaatioihin täältä. Kiitos näistä kaikista kokemuksista Amnestylle – jatkakaa hienoa työtänne! Ja jos sinua lukija kiinnostaa, voit hakea Amnestyn 2016 Suomessa pidettävään nuorten konferenssiin täältä!

PS. Jos haluat edes yrittää ymmärtää miten käsittämättömällä ja valtavalla tavalla Amnesty International on muuttanut maailmankuvaamme ja maailmaa, tutustu Amnesty Internationalin perustajan, lakimies Peter Benensonin tarinaan täällä.

 

The age old chains that make people weak

Where is the bleach for soul and what’s goal

Could this ever be ended, I’m so tormented

All the rage and chaos, it’s like in Oz

in the famous prison cell, maybe this is hell,

who’s gonna tell, I’m waiting for the bell