Single Blog Title

This is a single blog caption
27 helmikuu 2016

Elämäni paras kokemus

Koen, että olen nuoresta iästäni huolimatta kerennyt tekemään elämässä suhteellisen paljon asioita. Olen saanut tehdä ja kokea paljon ja vaikka tunnenkin monesti kroonista alemmuuden tunnetta siitä, etten ole tehnyt vielä tarpeeksi tai kaikkea mitä olisin voinut tehdä, välillä on hyvä pysähtyä olemaan kiitollinen siitä kaikesta mitä olen saanut kokea.

Tässä postauksessa käyn hieman läpi sitä kaikkea mitä olen tehnyt ja valikoin tekemisieni joukosta vielä yhden kokemuksen, joka minulle on erityisesti jäänyt mieleen. Mikä onkaan Ollin elämän paras kokemus, se selviää lukemalla.

IMG_17591

Unelmien tiellä -matkablogi pääsi City.fin etusivulle ja sanomalehtiin asti, Post Our Dreams -blogia on katsottu kymmeniä tuhansia kertoja ympäri maailmaa. Olen saanut olla kutsuvieraana Ylen radiohaastattelussa, ja pitää puheita ja musiikkiesityksiä satojen ihmisten yleisöille. Olen saanut järjestää taidenäyttelyitä eri puolella Suomea ja olla kutsuvieraana Jyväskylän Runoklubi-runotapahtumassa lausumassa runoja.

Olen saanut olla kannustamassa, yhdistämässä jahaastamassa ihmisiä ja järjestämässä kymmeniä erilaisia illanviettoja ja tapahtumia. Olen saanut asua pari vuotta kommuunikämpässä, jonka perustin yhdessä ystäväni kanssa. Olen saanut kokea miltä tuntuu oman yhdistyksen ja blogin perustaminen ja ylläpitäminen ja oman musiikin luominen.

Olen saanut tapailla upeita naisia, seurustella heidän kanssaan ja olen saanut kokea hienoja ja vähemmän hienoja orgioita (lue miten fantasioiden toteutuminen ei ole aina upeaa). Olen saanut tutustua monenlaisiin ihmisiin ja saada upeita ystäviä.

Cyril Rolando upeaa taidetta, teos Meet Me Halfway (kuvalähde: http://cyrilrolando.tumblr.com/)

Cyril Rolandon upeaa taidetta, teos Meet Me Halfway (kuvalähde: http://cyrilrolando.tumblr.com/)

Olen tottavie saanut tuntea miltä tuntuu olla ihailtu ja arvostettu, rakastettu ja välitetty.

Olen saanut tavata ja kohdata monenlaisia ihmisiä: julkisuuden henkilöitä, aktivisteja, miljonäärejä, elokuvaohjaajia, näyttelijöitä, yrittäjiä, sijoittajia, hippejä, sotilaita, juristeja, poliitikkoja, kodittomia, muusiikkoja, taiteilijoita, toimittajia, urheilijoita, kidutuksen uhreja, väkivallan uhreja, väkivallan käyttäjiä ja ties ketä muita ihmisiä.

Olen saanut tuntea miltä tuntuu olla koulu- ja armeijakiusattu, ihminen jolle nauretaan (myönnetään, en myöskään ollut mikään maailman paras sotilas). Olen saanut tuntea miltä tuntuu olla koulukiusaaja. Olen saanut tuntea miltä tuntuu käyttää valtaa hyvällä ja huonolla tavalla, miltä tuntuu valehdella ja elää valheessa ja miltä tuntuu kertoa parantavia ja satuttavia totuuksia.

Siren-Song-of-The-Infinite-Sadness_art

Siren Song of the Infinite Sadness (http://www.imagekind.com/Siren-Song-of-The-Infinite-Sadness_art?IMID=9855d60d-1bcc-445d-8b13-e7997111d1dc)

Olen saanut kokea oloni toivottamaksi, pelätä sen puolesta etten tule ikinä tekemään mitään ja vaikuttamaan mihinkään, ettei kukaan tule ikinä rakastamaan minua ja etten löydä rinnalleni ketään naista, ettei kykyni tai itsekurini riitä minkään merkittävän tekemiseen. Olen saanut kokea vihaa, yksinäisyyttä, epätoivoa, häpeää, toivottomuutta, ylemmyyden ja alemmuuden tunteita – kuten varmasti jokainen muukin ihminen.

Olen saanut kokea hetkiä, jolloin itken kiitollisuudesta ja myötätunnosta ja rakkaudesta maailmaa kohtaan ja hetkiä, jolloin sydämeni tykyttää pelosta ja pelkään lähestulkoon kuolevani. Olen saanut matkustaa maailmalla ja toteuttaa unelmiani.

Kaiken tämän jälkeen koen oloni äärimmäisen kiitolliseksi siitä, että olen saanut kokea paljon upeita ja vähemmän upeita kokemuksia. Kirjoitan tämän tekstin yhdestä kuitenkin yhdestä syystä, yhdestä hetkestä. Sillä on yksi hetki, jonka tahtoisin jakaa teidän Dreamspire lukijoiden kanssa tänään; yhden hienon hetken ja kokemuksen, joka uhkaa jättää kaikki muut kokemukset merkittävyydessä varjoonsa.

Ja jotta tämä teksti resonoisi lukijassa kovempaa ja henkilökohtaisemmalla tasolla, mainittakoon vielä tässä, että minua on pelottanut ja epäilyttänyt tämän tekstin julkaiseminen usean kuukauden, jopa vuoden tai parin ajan. Kuitenkin, kun mietin harjoitusta, jossa kuvittelen kuolevani, yksi ensimmäisistä asioista, joka nousee mieleeni on ei vielä – ei ennen kuin olen julkaissut tekstin elämäni ehkä kaikkein merkittävimmästä kokemuksesta ja hetkestä.

Tässä siis palanen minusta sinulle lukijani. Kiitos, että saan jakaa tämän hetken kanssasi.

scale

Oli elämäni toisen nuorten leirin viimeinen ilta. Olin hakenut leirille Parasta lapsille ry:n kautta ja päässyt mukaan vapaaehtoiseksi leiriohjaajaksi. Viikon mittainen leiri oli ollut raskas, mutta todella antoisa. Olin pelailut jalkapalloa, uinut ja saunonut nuorten kanssa, ollut muiden ohjaajien kanssa mukana järjestämässä heille ohjelmaa ja tutustumispelejä ja -leikkejä. Leirillä oli naurettu, riidelty, väitelty ja iloittu.

Nuoret olivat ohjanneet omaa elokuvaansa elokuvaohjaajien avustuksella heitä varten järjestetyssä parin päivän mittaisessa elokuvatyöpajassa. Tänä leirin viimeisenä iltana olin ilmoittaunut leirin päävastuuohjaajalle, että haluaisin pitää nuorilla leirin päätteeksi puheen. Olin saanut luvan tähän.

Oli tämän puheen aika. 12-16-vuotiaat nuoret ja muut ohjaajat olivat asettaneet istumaan huoneen perälle yleisöksi ja odottivat puheeni alkamista. Minua jännitti niin paljon, että polveni tärisivät, mutta samalla tunsin myös olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Otin syvän henkäyksen, laitoin kaiuttimista soimaan Hans Zimmerin upean Time-kappaleen ja astuin yleisön eteen ja aloitin puheeni ääni väristen.

(alla oleva teksti puheesta on kirjoitettu nyt pari vuotta puheen pitämisen jälkeen, joten paikan päällä olleet kuulijat voivat muistaa minun pitäneen hyvin erilaisen puheen, tarinassa on paljon samoja kohtia kuin pari vuotta sitten kirjoittamassani synnintunnustuksissa. jotta pääset oikeaan tunnelmaan puhetta lukiessasi, laita alta Zimmerin upea kappale soimaan)

”Se mitä aion sanoa teille, minua pelottaa jo nyt niin paljon, että polveni hieman tärisevät. Mutta haluan siitäkin huolimatta astua eteenne ja sanoa sen mitä minulla on sanottavani; haluan sanoa jotain mitä monet ehkä teistä ajattelevat mielessään, monet aikuiset, opettajat, vanhemmat. Haluan sanoa ääneen sen mitä he monesti ajattelevat, mutta mitä he eivät ehkä ole teille ääneen kertoneet. Haluan sanoa teille jotain sellaista, jota ette välttämättä muualta kuule; haluan sanoa jotain sellaista, jota olisin itse halunnut nuorena, että minulle olisi sanottu.

Haluan nyt tämän puheeni aikana puhua teille kuin ihminen ihmiselle. Monesti kohtaamme ihmisiä vain tietyissä rooleissa: leiriläinen, leiriohjaaja, opettaja-oppilas ja haluan nyt astua tämän roolin ulkopuolella ja puhua teille kuin ihminen ihmiselle, vaikka juuri se minua jännittääkin. Haluaisin aloittaa puheeni kertomalla hieman omasta tarinastani.

Nykyään pystyn esiintymään itsenvarman oloisesti ihmisten edessä ja olemaan sosiaalinen ja rohkea. Mutta näyttämällä vain tämän puolen itsestäni näyttäisin valheen maailmalle. Muistan kun olin nuori ja todella ja ujo ja epävarma. Muistan kun olin koulukiusattu ja koulukiusaaja. Nuorena ajattelin, että ei kukaan voi rakastaa ja välittää tällaisesta ujosta ja epäsosiaalisesta ihmistä kuin minä.

Ryhdyin kuitenkin lukemaan kirjoja sosiaalisista taidoista, käymään ulkona ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Kohtasin paljon epäonnistumisia, mutta myös onnistumisia. Sain huomata, että ihmiset viihtyivät seurassani ja että minuun haluttiin tutustua. Huomasin, että ihmiset pitivät tätä uutta ja itsevarmaa Ollia hauskana ja mielenkiintoisena ihmisenä.

Kuvalähde http://media-cache-ec0.pinimg.com/736x/f1/71/bd/f171bdefb4f3268d61a18423ddebfba7.jpg

(Kuvalähde http://media-cache-ec0.pinimg.com/736x/f1/71/bd/f171bdefb4f3268d61a18423ddebfba7.jpg)

Samaan aikaan, kaikki esittäminen tuntui kuitenkin vain valheelta. Sisäinen itsevarmuuteni ei noussut yhdessä ulkoisten sosiaalisten taitojeni kanssa – ja hyvä niin, ajattelin: eihän kukaan haluaisi olla minun ystäväni tai tapailla minua, jos hän saisi tietää, että kaikki olisi vain esitystä; että oikeasti olen todella epävarma, epäsosiaalinen hylkiö. Pelkäsin, että kukaan ei voi rakastaa minua tai että kukaan ei voi välittää minusta.

Ensimmäisen tyttöystäväni kanssa seurustellessa oli minulla koko ajan taustalla pelko siitä, että tämä ihminen on minun yläpuolellani, että en ole hänelle tarpeeksi, että hän jättäisi minut, jos kertoisin hänelle mitä oikeasti tunnen. Kannoin tätä kaikkea epävarmuutta sisälläni parin vuoden ajan kunnes ollessani ystäväni kanssa reilaamassa yhtäkkiä romahdin ja aloin itkeä hänen seurassaan. Kerroin ystävälleni kaikista peloistani ja epäilyksistäni siihen liittyen, että kukaan ei voi minua rakastaa.

Ystäväni lohdutti minua ja sanoi, että voipas. Ja tämä on viesti, jota haluan teille tänään välittää. Haluan teidän tietävän sen, mitä minä ja varmasti lähes joka ikinen opettajanne ja mitä vanhempanne ja ystävänne teistä todennäköisesti ajattelevat, mutta mitä he eivät ehkä sano teille ääneen: haluan teidän tietävän, että riippumatta siitä mitä te olette elämässänne tehneet tai mitä te tulette tekemään, riippumatta siitä mitä te olette itsestänne tai muista ajatelleet tai tulette ajattelemaan, riippumatta mistään, olette te kaiken mahdollisen rakkauden ja välittämisen arvoisia ja tulette sitä aina olemaan.

Tämä on se viesti, jonka haluaisin teidän muistavan silloin kun teillä on elämässänne vaikeaa tai kun te epäilette itseänne. Tämä on se viesti, jota toivoisin teidän kantavan elämässänne mukana kun tiemme tästä erkanevat. Muistakaa tämä ja uskokaa itseenne.”

(Kuvalähde: https://fi.pinterest.com/pin/461970874257396881/)

(Kuvalähde: https://fi.pinterest.com/pin/461970874257396881/)

Puheen aikana sen jälkeen moni kuulijoista, ei vain nuorista, oli itkenyt, ja kun puheen jälkeen lähdimme kaikkien leiriläiset kävelylle metsään puheeni jälkeen, avautuivat nuoret omista tarinoistaan ja kokemuksistaan muun muassa koulukiusaamisen suhteen. Ihmiset kiittivät minua puheestani ja rohkeudestani ja minä kiitin puolestani kaikkia kuuntelemisesta ja rohkeudesta avautua omista tarinoistaan.

Te nuoret, jotka tätä blogia ja kirjoitusta luette ja jotka muistatte tämän puheen, kiitos teille tästä upeasta muistosta. Olette ihania ja edelleen kaiken mahdollisen rakkauden arvoisia. Sama koskee kaikkia blogin lukijoita ja kaikkia, jotka tätä blogia eivät jostain syystä pääse lukemaan.

2 Responses

    1. olli.lukkari

      Kiitoksia paljon kommentista ja hienoa, jos teksti herätti tunteita, jeejee! x) Joo, eiköhän sitä annettavaa löydy vuosi vuodelta yhä enemmän kun elämänkokemusta karttuu ja uutta oppii, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Tsemppiä myös teikäläiselle elämään, sano jos voin jossain jutuissa jeesailla! x)

Leave a Reply