Tiedän mitä teit viime keväänä – ensimmäinen viikkoni Siperiassa

Maaliskuussa 2015 vietin noin kolme viikkoa Siperiassa keskellä paikallista uskonnollista kulttia vapaaehtoistyötä tehden. Miten kaikki tapahtui ja mitä kaikkea reissussa tapahtui, siitä voit lukea alta.

 

Oletko mukana?

”Oletko mukana?” tuijotin näytöllä näkyvää englanninkielistä sähköpostiviestiä. Minun oli päätettävä, että lähtisinkö kolmen viikon päästä Siperiaan kuukaudeksi vapaaehtoistöihin. Järkeni sanoi aluksi, että älä mene. En osannut kuin kaksi sanaa venäjää, minulla oli opintoja kesken avoimen yliopiston puolella ja olin suunnitellut lukevani keväällä vielä pääsykokeisiin (joihin en sitten juuri lukenutkaan, jatkoin syksyllä erityisopettajan opintojani Jyväskylän yliopistolla kahden vuoden poissaolon jälkeen).

Viesti oli alkua jollekin uudelle; olin tempautumassa unohtumattomaan seikkailuun.

 

 

Kaikki oli alkanut siitä kun eräs ystäväni oli useampi viikko sitten soittanut minulle ja kertonut, että hän kuuli eräästä vapaaehtoisprojektista, johon haettiin osallistujia. Tämä koko ikänsä sirkusta harrastanut ystäväni oli kuullut projektista jollain kansainvälisellä sirkusleirillä.

Ystäväni oli lähettänyt minulle netin kautta tarkempaa tietoa vapaaehtoisprojektista ja niinpä huomasin pian kirjoittavani hakemusta, jossa sanoin olevani valmis tulemaan Saksaan vuoden ajaksi tekemään musiikki- ja kulttuurialaan liittyviä vapaaehtoistöitä sillä ehdolla, että ylläpitoni ja ruokailuni maksettaisiin.

Deadlineihin aina tunnollisesti valmistautuvana ihmisenä tuskailin viimeisenä hakuiltana sitä, että minun oli käännettävä koko CV:ni englanniksi (miksen ollut tehnyt tätä jo aiemmin), otatettava edustavia valokuvia itsestäni (miksen ollut tehnyt tätäkään aiemmin) ja kirjoitettava edustava hakemus itsestäni. Tuskanhikeä valuen sain kaiken tehtyä ennen määräajan umpeutumista ja lähetin hakemukseni ja CV:ni Saksaan.

Pian sainkin Saksasta yhdistyksestä eräältä sähköpostia, jossa kysyttiin haluaisinko lähteä kuukaudeksi Siperiaan. Vuosi Saksassa muuttuisi kuukaudeksi Siperiassa, mielenkiintoista. Tämä saksalainen järjestö olikin saanut järjestettyä jonkin projektin Venäjälle, keskelle Siperiaa!

Mielessäni oli alkoi elää ajatus – ajatus siitä, että vaikka reissusta ei suurta menestystä tulisikaan, en ikinä katuisi sitä, että lähdin Siperiaan. Sen sijaan voisin jälkeen päin vallan hyvin katua sitä, että en ikinä sattunut lähtemään tällaiselle matkalle silloin kun sellaiseen tarjoutui ainutkertainen tilaisuus. ”Olen mukana” – lähetin vastausviestin ja jännitin ja valmistauduin tulevaan.

Seuraavina viikkoina poltin satoja euroja säästöjäni viisumin ja matka- ja lääkärivakuutusten hankkimiseen sekä talvivaatteiden ostamiseen. Viimein lähtemisen hetki koitti ja hyppäsin Helsingistä Moskovaan vievään Tolstoi-junaan ja antauduin tulevaisuuden varaan.

 

Paniikkia putkaan joutumisesta ja ikimuistoista asiakaspalvelua

Tolstoi-juna Helsingistä Moskovaan lähti puoli kahdeksan aikaan illalla. Junassa hyttitoverikseni sattui sattumalta mies, joka oli oman arvionsa mukana reissunnut Moskova-Helsinki-väliä noin 500 kertaa. Mies oli yrittäjä – hän välitti taidetta Venäjältä Suomeen ja organisoi museonäyttelyitä Helsingissä ja Moskovassa.

Tulimme hyvin juttuun ja tällä ystävällisellä miehellä riitti tarinoita kerrottavaksi. Kuuntelinkin erittäin mielelläni pitkälle yöhön asti. Mies kertoi muun muassa tuntevansa junan konduktöörejä, niin usein hän oli junalla matkannut – sain kuulla, että yksi konduktööreistä oli päätynyt konduktöörin ammattiin huomattuaan, että hänelle ei ollut vastavalmistuneena biologille riittänyt töitä.

Yövyttyäni junassa saavuin Moskovan juna-asemalle puoli yhdeksän aikaan seuraavana aamuna. Tiemme taideyrittäjämiehen kanssa erkanivat Moskovan juna-asemalla, jossa huomasin olevani melkoisen pihalla kaikesta. Aloin rinkka selässä kävellä ympäri asema-aukioita ja kaivoin taskustani tavaroita, joita tarvitsisin lähitulevaisuudessa.

Kaivoin esiin uudet eilen illalla matkaa varten ostamani hanskat ja linkkuuveitsen, jolla saatoin irrottaa hanskoihin kiinnitetyn hintalapun, jota en käsin saanut irti. Kylmä hiki valui otsallani ja huomasin olevani lähestulkoon paniikissa kun kumarruin asemarakennuksen nurkkaa vasten ja katkoin linkkuuveitsellä hanskan hintalapun nyöriä.

”Teräaseen hallussapito saattaa olla laitonta, mitä jos joku poliisi tai virkailija tai miliisi näkee minut puukko kädessä ja jouduin poliisiasemalla tai putkaan kuulusteltavaksi”, mietin mielessäni.

Kuinkas ollakaan, kukaan ei näyttänyt olevan pätkän vertaa kiinnostunut rinkkaa kantavasta matkailijasta enkä joutunut putkaan. Sain hanskat käyttökuntoon ja näin oli matkan ensimmäinen haaste suoritettu! Tämän menestyksekkään operaation jälkeen kaivoin taskustani esiin muutamia ruplan kolikoita, jotka olin saanut Venäjällä aiemmin käyneeltä kaveriltani..

Junassa kanssani matkannut taideyrittäjä oli neuvonut minulle ettei minun kannata vaihtaa rahaa euroista rupliin junassa, sillä junan vaihtokurssi oli kalliimpi kuin kaupungissa. ”Moskovan juna-aseman lähellä ja joka paikassa on rahanvaihtopisteitä, joissa voit käydä vaihtamassa rahaa paremmalla kurssilla”, oli mies neuvonut.

Ainut vain etten onnistunut bongaamaan ensimmäistäkään rahanvaihtopistettä, vaikka pyörin aseman lähistöllä tuntikausia. Paikallisetkaan eivät juuri puhuneet englantia. Jätin rahanvaihtamisen sikseen ja soitin kännykällä saksan- ja englanninkieliseen kontaktihenkilööni ja sain tietää, että minun oli määrä tavata muu ryhmä jollain oudolta kuulostavalla venäjänkielisellä metroasemalla.

Katsoin metrokarttaa ja huomasin, että Moskovan metroverkosto ei ollut aivan yhtä simppeli kuin Helsingin. Sain kuitenkin selvittyäni määränpääni lähdin ostamaan metrolippua. Löin taskussani olevat ruplat lipunmyyntitiskille ja yritin peloissani kysyä englanniksi naisvirkailijalta saanko ostettua lippua.

Nainen katsoi rahojani ja alkoi huutamaan minulle jotain venäjäksi lähes naama punaisena. Mene pois, mene pois, huitoi hän käsillään!.Suomessa en muista saaneeni vastaavanlaista asiakaspalvelua! Lähdin kysymään apua muilta virkailijoilta ja törmäsinkin erittäin kauniin näköiseen mustahiuksiseen naisvirkailijaan, joka helpotuksekseni puhui englantia!

Kerroin naiselle mihin halusin päästä ja että etsin rahanvaihtopistettä. Nainen nyökkäsi ja pyysi minua seuraamaan itseään. Hän otti kädestäni kiinni ja johdatti minua pitkin metrotunneleita ja omalla työntekijän metrokortillaan hän päästi minut ilmaiseksi metroportin läpi.

”Yksi pysäkki tällä metrolla ja sitten vaihdat toiseen linjaan”, opasti nainen minua englannisti ja sitten hän hyvästeli minut sydämellisen hymyn kera. Wau, vastaanvanlaista asiakaspalvelua en muista myöskään saaneeni Suomessa! Naisen opastuksen jälkeen osasinkin itse suunnistaa loppumatkan ja tapasin muut ryhmäni jäsenet kohdemetroaseman sisäänkäynnin luona.

Pikkuhiljaa minulle alkoi selvitä, että millaiseen porukkaan olinkaan saapunut: porukkamme noin parikymmenen hengen seurue koostui lähes pelkästään miehistä (naisia oli vain kolme), ja heistä suurin osa oli saksalaisista puuseppäopiskelijoita, joiden puuseppäopettajat olivat myös matkalla mukana.

Saksan lisäksi seuruussamme oli minun lisäksi muutama jokeriyksilö, joiden syntyperä kattoi niin Australiaa, Valko-Venäjää, Kirgisiaa, Venäjää kuin Ranskaakin. Minulla selvisi myös, että tulisimme matkaamaan eräseen kyläverkostoon, joka rakentui pitkälti erään uskonnollisen kultin ympärille (tästä lisää myöhemmin) ja että tulisimme kylissä rakentamaan yhden puisen kahvilarakennuksen ja yhden saunan.

Ilmoitin heti alkuvaiheessa porukallemme, että minä aion kirjoittaa blogia matkastani ja että mielelläni kerron anonyymisti blogini kautta myös teidän eri ihmisten tarnoita.  Vietimme ryhmän kanssa päivän katsellen turistinähtävyyksiä Moskovassa ja etenkin punaisen torin aukio oli laajuudessaan mykistävä näky!

Moskovan arkkitehtuuri oli ylipäätääntodella suurta ja majesteetillista: kaupungissa näkyi niin Draculamaisia linnahotelleja kuin pilvenpiirtäjämäisiä pankkirakennuksiakin. Rakennuksilla riitti korkeutta ja mahtipontisuutta, mutta kaiken tämän mahtipontisuuden alla piili varmasti myös suuret määrät epätasa-arvoa ja korruptioita, jota en kuitenkaan itse päässyt todistaan.

Vietettyämme Moskovassa päivän, hyppäsimme möyhään illalla hyppäsimme Moskovasta lähtevän Trans-Siperian junan kyytiin. Seikkailuni oli vasta aluillaan!

 

Kolme päivää ja yötä Trans-Siperian junassa

Trans-Siperian junassa Venäjän läpi matkaaminen, siinä unelma, josta olen kuullut monen puhuvan ja jonka jokuset ovat vuosien varrella kirjoittaneet keräämilleni unelmakorteille. En kuitenkaan tulisi tekemään perinteistä Trans-Siperian reissua, täyttä noin viikon mittaista reissua Vladivostokiin asti, vaan tulisin reissaamaan vain noin puoleen väliin Venäjää, keskelle talvista Siperian tundraa.

Matkan alussa paljastui, että en tulisi matkaamaan saamieni esitietojeni mukaan Krasnoyarskin kaupunkia kohti, vaan että jäisimme hieman ennen Krasnoyarskia Abakanin kaupungin kohdalla. Trans-Siperian junassa matkaaminen itsessään oli hauska ja miellyttävä kokemus, muttei ei mitenkään niin upean elokuvamainen elämys kuin voisi kuvitella.

Usein olen huomannut, että monet asiat ovat koettuna yllättävänkin arkipäiväisiä, vaikka ne unelmissa ja kuvitelmissamme voisivatkin olla jotain elämää suurempaa. Kuten jossain joskus lukemassani kirjassa sanottiin: ”Jos juttelet ihmiselle, jolla on vihreät hiukset, et enää viiden minuutin jälkeen kiinnitä hänen hiustensa väriin mitään huomiota.”

Niinpä junamatkastakin tuli varsin nopeasti hyvin arkipäiväinen kokemus, jonka aika sain koko ajan muistutella itseäni: Olli, nauti nyt tällä tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta ja tiedosta miten mahtavaa tämä on! Matkaamispäivät koostuivat pitkälti minulla ihmisten kanssa juttelemisesta, päiväkirjan kirjoittamisesta, musisoinnista ja kirjojen lukemisesta (luin Siperian reissun aikana kolme omaelämäkerrallista kirjaa: papin muistelmia, yrittäjä-miljardööri-filantropin muistelmia ja pornotähden muistelmia).

Muutama ihminen oli ottanut  matkalle mukaansa soittimia: seurueestamme löytyi  munniharppua, kitaraa, ukulelea, huuliharppua ja trumpettia. Niinpä junamatkat sisälsivätkin paljon yhteislaulu ja -musisointihetkiä. Pelasin myös muutaman shakkiottelun erään sirkustirehtöörin näköisen kirgialaisen miehen kanssa (hei, jos mies käyttää henkseleleitä ja kauluspaitaa ja hänellä tuuheat viikset (ei partaa) ja kalju, niin mitä muutakaan hänestä tulee mieleen kuin sirkustirehtööri – lookki oli myös tarkoituksellinen, sillä mies harrasti sirkusta!)

Matkan aikana ihmisillä oli todellakin mahdollisuus tutustua toisiinsa, sillä meidät kaikki laitetettiin samaan vaunuun yhdessä noin kymmenen paikallisemman oloisen matkustajan kanssa. Vaunu oli täynnä ovettomia loosseja, joissa oli sängyksi kääntyviä penkkejä kahdessa kerroksessa.

Juna pysähtyi matkan varrella oleville asemapysäkeille muutaman tunnin välein aina noin kymmenen minuutin ajaksi ja näin taukoina ehti hyvin käydä ulkona jaloittelemassa ja ostamassa syötävää! Juna tarjosi mahdollisuuden hakea kuumaa (tee)vettä itselleen milloin vain ja tämän lisäksi junasta löytyi myös ravintolavaunu.

Työntekijät myivät pitkin päivää paikallista venäläistä ruokaa: uppopaistettuun venhnätaikinaan käärittyjä kasvis-/juusto-/lihanyyttejä, joilla ruokinkin itseäni koko matkan. Junamatkan aikana joku onnekas ehti viedä mukana padini laturin, joten valokuvien ottaminen loppureissulta jäikin osaltani siihen, sillä padistani loppui akku melko nopeasti ja uusia latureita ei Siperian kylistä niin vaan saanut ostettu.

Tämän syystä blogissani ei ole valtavan paljoa valokuvia. Mutta viimein kolmantena yönä, lukuisten keskustelujen ja musisointisessioiden saavuimme määränpäähämme, Abakanin asemalle. Kiertelimme kaupunkia ja matkustimme päivän verran bussilla lopulliseen määränpäähämme, Petropavlovkan kylään.

 

Uskonnollisen kultin keskellä

Paikan päällä Petropavlovkan kylässä minulle selvisi, että kylä johon olimme saapuneet oli yksi kylä noin 20-30 kylän muodostamassa kyläverkostossa ja että tämä kylä ja kyläverkosto oli rakentunut pitkälti paikallisen uskonnon ympärille, jossa ihmiset kunnioittivat erästä neli-viisikymppistä miestä hengellisenä johtajanaan.

Tämä uskonnollinen johtaja itse piti itseään uudelleen syntyneenä Kristuksena ja monet kyläverkoston ihmiset tuntuivat ajattelevan samoin. Niissä muutamissa eri kylien taloissa, joiden sisällä pääsin käymään matkani aikana, tämän uskonnollisen henkilön valokuva oli nostettu keskeiselle paikalle jonkin pöydän ja tason päälle.

Yhteyshenkilömme ja matkaa koordinoinut henkilö oli ennen saapumistamme erikseen varmistanut kylän papilta, että onhan okei, että vapaaehtoistyöstä pidetään uskonto poissa. Pappi oli suostunut ja meille sanottiinkin, että emme turhaan suitsuttaisi kylän uskontoa palattuamme takaisin kotimaihimme.

Minulla ei ole siis aikomusta käsitellä kylän uskontoa liiaksi, mutta koska ehdin aiemmin huudella matkastani ja Siperian kylästä facebookissa –  ja koska asia kuitenkin ehkä tulisi myöhemmin jossain ilmi ja koska asia varmasti kiinnostaa ihmisiä ja koska paljon julkista tietoa on saatavilla – kerron nyt kylän uskonnosta ja uskonnollisesta johtajasta pari sanaa.

Kyläverkoston uskonnollinen johtaja Vissarrion on vuonna 1961 syntynyt mies, joka toimi ennen liikennepoliisina. Mies on myös taitava maalari. Vuonna 1990 maalatessaan uskonollista ikonia, mies sai yhtäkkiä pitkään kestäneen uskonnollisen näyn.

Näyn jälkeen mies ilmoitti olevansa uudelleen syntynyt Jeesus Kristus ja alkoi kerätä seuraajia ympärilleen. Jossain vaiheessa mies muutti seuraajineen keskelle Siperian kyliä. MInulla sanottiin, että miehellä  olevan on joitakin tuhansia seuraaajia. Näihin kyläverkostoihin olivat tervetulleita kaikki ihmiset taustasta ja uskonnosta riippumatta.

Kylässä asui niin ateisteja kuin eri uskontokuntaan kuuluviakin ihmisiä ja minulle kerrottiin, että kylästä löytyi jopa oma buddhalainen keskuksensa! Kuulin, että alueen kylistä löytyi myös taitelijoita ja varakkaan taustan omaavia ihmisiä, jotka olivat halunneet muuttaa Siperian rauhaan asumaan (päädyinkin majailemaan yhden taitelijan luokse muutaman päivän ajaksi, tästä lisää myöhemmin).

Vice-sivusto on tehnyt Vissarrionista ja kyläverkostosta myös oman dokumenttinsa (alla), jota en ole itse katsonut. Moni ryhmäni jäsenistä sanoi katsoneensa jonkun verran dokumentteja Vissarionista ja hänen seuraajistaan etukäteen ja he kertoivat, että osa dokumenteista oli turhaan dramatisoituja ja väritettyä sensaationhakuisia pintaraapaisuja aiheestaan.

Itseni on vaikea sanoa ihmisistä ja heidän tavoistaan sen enempää, pääsin vierailemaan vain parin alueella asuvan Saksasta muuttaneiden ihmisten kotona. Kuulin tarinoita siitä miten monet ihmiset toivoivat, että Vissarrion muuttaisi ja siirtäisi kulttinsa jonnekin muualle, Siperiassa oli kuulemma vaativaa elää varsinkin talvisaikaan kaiken kylmyyden ja kylmyydessä reistailevan elektroniikan keskellä.

Kaiken kaikkiaan ehdin asua Siperian metsäkylissä vajaan kolmen viikon verran. Asuin kahden viikon ajan kahdessa eri kylässä, viikon ajan molemmissa kylissä ja kolmentena viikkona asuin muutaman päivän eräässä kolmennessa kylässä. Yhden yön ja kaksi päivää ehdin myös viettämään erään paikallisen (talvella toki jäätyneen) järven rannalle rakennetussa mongolialaisessa jurtassa!

 

Insinööritutkintoja, Mahlerin sinfonioita ja trashionista Berliinistä

Palataan ajassa taaksepäin ensimmäisen kylän saapumiseen kohdalle. Tässä vaiheessa kylään saapuessamme minulle alkoi pikkuhiljaa selvitä, että tämä vajaa kuukauden Venäjän matka oli osa monivuotista projektia, johon oli saatu ulkopuolista rahoitusta.

Tämän kuukauden reissun aikana oli tarkoitus rakentaa kulttuurikahvila, jota myöhemmin käytettäisiin erilaisten tapahtumien järjestämiseen ja ihmisten yhdistämiseen – olisi kuulemma hyvä, että koko ikänsä Siperian korvessa asuneet ihmiset saisivat kontaktia myös ulkopuoliseen maailmaan ja kulttuureihin.

Seitsemän päivää ehdin nauttia tämän kylän elämästä, jossa elämä sujui rauhalliseen malliin. Kylä muodostui yhden päätien ympärille, jota reunustivat lukuiset asuintalot ja ruokakaupat. Tuntui kuin kylän asukkaat olisivat olleet puuseppiä: lähes jokaisen talon edestä löytyi halkoja ja lautoja ja jättimäisiä puunrunkoja. Moottorisahoja ja kirveitä näkyi paljon.

Kylässä monella ihmisellä oli auto, mutta eivät kulkuvälineet tähän rajoittuneet. Monesti näin ihmisten ratsastamassa hevosella pitkin kylänraittia! Kylään saavuttumme runsas parikymmenhenkinen seurueemme jaettiin kolmeen-neljään ryhmään. Eri ryhmät saivat eri tehtäviä – minun ryhmäni tehtävänä oli valmistaa huonekaluja tulevaa kulttuurikahvilaa varten.

Puutyöt sujuivat yllättävän hyvin, vaikka itseäni aluksi jännittikin olla kokeneiden puuseppien seurassa kun omat puutyöoppini olivat rajoittuneet ala-asteella käytyihin kauan sitten unohdettuihin puutyön tunteihin! Tehtäväni oli valikoida halkoliiteristä sopivia halkoja ja vuolla näistä haloista vuolemispenkillä pyöreitä lieriöitä, jotka tämän jälkeen vielä koristeellisesti hiottiin sohvan pinnoiksi erääseen kulttuurikahvilaan tulevaan sohvaan.

Tein tätä työtä vaihtelevasti noin 6-8 tuntia päivässä ja loppuajasta vietin paljon aikaa oman pienen ryhmäni kanssa. Yksi matkakumppaneista, jonka kanssa juttelin paljon, oli 26-vuotias briteistä kotoisin oleva mies, kutsun häntä nimeltä Paul.

Mies oli alunperin suorittanut yliopistossa insinöörin tutkinnon, sillä hän oli kokenut, että hän halusi olla mukana luomassa uutta vihreää energiaa maapallolle ja että hän haluaa olla mukana hillitsemässä ilmastonmuutosta. Mies opiskeli opintonsa Briteissä kunnialla, suoritti maisterin tutkinnon ja pääsi sen jälkeen töihin suoraan tuulivoiman pariin.

”On kuulemma aivan omanlaisensa kaunis ja vaikuttava hetki keikkua valjailla 40-metriä korkean tuulivoimalan siipien äärellä”, tiesi Paul kertoa! Paul oli päässyt suorittamaan erääseen yrityksen erittäin hyvää kahden vuoden perehdytysjaksoa, jossa häntä mentoroitiin ja opastettiin alalle.

Paulille tarjottiin paljon vaihtoehtoja, häneltä kyseltiin jatkuvasti millä osastolla ja minkä tehtävien parissa hän haluaa jatkaa yhtiössä työskentelyä, kaikki ovet tuntuivat olevan auki! Ajan kuluessa Paul alkoi kuitenkin kyseenalaistaa yhä enemmän tekemiään valintoja ja miettiä, että halusinko hän sittenkään tätä kaikkea elämältä.

Kulminaatiopiste koitti kun Paul oli ajamassa autollaan kaupungista toiseen kuunnellen todella kauniina pitämäänsä Gustav Mahlerin viidettä sinfoniaa. (Paul myös ehdotti musiikista puhuessamme, että pitäisin yli yön kestävän pitäisin 12-tunnin Mahler-sinfonioiden kuuntelusession jonkun ystäväni ja yhden tai kahden hyvän punaviinipullon kanssa, samaan tapaan kuin monet pitävät Harry Potter – tai Taru sormusten herrasta -elokuvamaratoneja).

Jossain vaiheessa automatkaa Mahlerin soidessa taustalla Paul alkoi itkeä ja hänen oli pakko pysäyttää auto. ”En voi elää näin”, hoksasi Paul ja alkoi suunnitella elämäänsä uudelleen. Paul kertoi löytäneensä erittäin hyväpalkkaisen työpaikan lasten juhlien järjestäjänä tienaavansa parissa viikossa itselleen sen verran rahaa mitä hän tarvitsi Berliinissä asumiseen kolmessa kuukaudessa!

Paul muutti briteistä Berliiniin ja ilmoittautui ulkomailta kaupunkiin tulleille ilmaiselle kielikurssille. Keskustellessamme Siperiassa, kertoi Paul asuvansa Berliinissä ja tekevänsä kerran viikossa töitä henkilökohtaisena avustajana sokealle miehelle. Berliinissä ollessaan Paul sanoi pystyvänsä keskittymään intohimoihinsa eli musiikkiin ja teatteriin.

Paul oli soittanut trumpettia jo pienestä pitäen ja sanoi Siperiassa soittavansa trumpettia berliiniläisessä reggae-bändissä ja laulavansa kuorossa. Tämän lisäksi hän ehti vielä harrastaa näyttelemistä. Paul elämänmuutoksen myötä voivansa paljon paremmin kuin aiemmin.

Paul kertoi olevansa tyytyväinen käymästään insinöörin tutkinnosta – koulutuksen käyminen on pysyvästi muokannut hänen ajattelumaailmaansa ja -tapaansa ja voihan siitä varmasti olla vielä hyötyäkin . Paul sanoi, että insinöörimäisen loogisen ajattelun vastapainoksi musiikkiin heittäytyminen teki hänelle hyvää ja hän totesikin, että yllättävän moni tiedemies harrastaa myös taiteita.

Toinen ryhmäläisistäni oli vähän päälle kolmikymppinen teatteri- ja musiikkitaustan omaava multi-instrumentalisti-ihminen, jonka todistin osaavan sujuvasti niin laulaa kuin soittaa kitaraa, ukulelea, pianoa kuin haitariakin! Kutsun miestä nimellä Fred.

Mies oli myös elämässään matkaillut jonkin verran, hän oli jossain vaiheessa opetellut venäjää ja muun muassa yhtenä kesänä liftannut venäjän halki. Mies kertoi minulle siitä, että vaikka hän oli tehnyt paljon kivoja asioita elämässään, ei hän siltikään ollut ikinä käynyt yhtään tutkintoa loppuun ja että tämä asia painosti ja vaivasi häntä. Mies kertoikin, että hän ajatteli pian palata suorittamaan tutkintoa ja keskittyä opiskeluun vähäksi aikaa.

Toinen ryhmäläiseni, jonka kanssa en aivan yhtä paljon jutella, oli noin kolmikymppinen nainen, joka oli tehnyt paljon töitä järjestöissä ja joka työskenteli tällä hetkellä eräässä itse perustamassaan yhdistyksessä Berliinissä. Yhdistyksen puitteissa hän järjesti muun muassa erilaisia trashionista-tapahtumia ja workshopeja kouluilla ja eri tahoille siitä miten kierrätys- ja roskamateriaaleista voidaan tehdä muodikkaita vaatteita ja taidetta. Mielenkiintoista.

Kolmas  ryhmäläisistäni oli vähän päälle kolmikymppinen teatteri- ja musiikkitaustan omaava mies, jonka todistin osaavan sujuvasti niin laulaa kuin soittaa kitaraa, ukulelea, pianoa kuin haitariakin! Kutsun tätä miestä nimellä saksalaista Fred. Fred oli myös elämässään matkaillut suhteellisen paljon verran – hän oli muun muassa jossain vaiheessa opetellut venäjääja liftannut yksin venäjän halki eräänä kesänä.

Fred kertoi minulle siitä, että vaikka hän oli tehnyt paljon kivoja ja hienoja asioita elämässään, ei hän siltikään ollut ikinä käynyt yhtään tutkintoa loppuun ja että tämä asia painosti ja vaivasi häntä. Mies kertoikin, että hän ajatteli pian palata suorittamaan tutkintoa ja keskittyä opiskeluun vähäksi aikaa.

 

Puutöitä, jazz-musiikkia ja bändi-iltoja

Asuin tämän ensimmäisen työviikkoni eräässä talossa, jonka omistaja ei ollut sillä hetkellä paikalla, mutta joka oli ystävällisesti antanut meille luvan yöpyä hänen talossa. Kaikki kylät, joissa Siperian reissun aikanani veirailin, olivat varsinaisia puutyöläisten kyliä: teiden varsille ja talojen edessä näkyi valtavat määrät lautoja ja tukkeja ja kaikki kylän talot oli rakennettu puista.

Mainittakoon tässä välissä myös pari muuta yleistä asiaa: kaikki käytettävä vesi piti itse kantaa tai pumpata taloihin ja talojen lämmitys tapahtui takkaa lämmittämällä. Tässä talossa, kuten lähes kaikissa taloissa, joissa vierailin, ei ollut sisävessaa, vaan kaikki asiointi hoitui ulkovessassa, joka ei ollu mitään muuta kuin suorakulmion mallinen tyhjä laatikko, jonka pohjassa oli reikä.

Vessarakennus oli asetettu maassa olevan kuopan yläpuolelle ja kun kuoppa täyttyi, tarkoitti tämä, että vuorossa oli uuden kuopan kaivaminen. Heti ensimmäisen parin päivän aikana sainkin Paulin kanssa tehtäväksi kaivaa uuden kuopan erään paikallisen asukkaan ulkovessaa varten. Jippii!

Tämäkin asukas oli varsin mielenkiintoinen tapaus, sain tietää. Hän oli saksalainen puuseppämies, joka oli elämänsä aikana asunut erilaisissa esoteerisissa kristillisissä yhteisöissä vuosikausien ajan.  Takaisin vessakuopankaivuuprojektiin. Kun sain Paulin kanssa käteeni lapion ja jääpiikiin, oloni oli epäuskoinen: siis huomisiltaan mennessä meidän pitäisi kaivaa pyöreä 70 senttimetriä leveä ja 1,20 metriä syvä kuoppa Siperian jäiseen routaan?

Jäisen maan hakkaaminen ja poislapioiminen olikin todella hidasta puuhaa, mutta muutaman tunnin työskentelyn jälkeen saimme tältä esoteerikristillismieheltä nerokkaan vinkin. Sytytimme nyt noin neljäkymmentä senttiä syvään kaivamaamme kuoppaan ison nuotion ja jätimme sen palaamaan yön ajaksi.

Mies laittoi yöllä pari metallilevyä kuopan yläpuolelle, jotta nuotiosta jääneen hiilloksen lämpö säilyisi kuopassa yön yli. Seuraavana päivänä palasimme Paulin kanssa kaivamaan kuoppaa ja nyt kaivaminen sujuikin todella helposti, roudasta ja jäästä ei ollut tietoakaan!

Saimme kaivettua kuopan ja neljän-viiden hengen voimin parin ja parin apuvälineen avulle saimme nostettua vessarakennuksen entiseltä paikaltaan ja siirrettyä sen uuden kuopan ulopuolelle. 

Puutöiden tekemisen, vessakuopan kaivamisen ja ryhmäni kanssa hengailun lisäksi ehdin myös musisoida. Kolmena iltana viikossa paikalliset muusikkonuoret ja -aikuiset kokoontuivat treenaamaan asuntomme vieressä olevassa bändikämppään. Soitimmekin yhdessä bändin kanssa useampana iltana viikosta.

Minä, Paul ja Fred päätimme muusikkoihmisinä mennä mukaan katsomaan treenejä ja päädyimmekin soittamaan musiikkia paikallisten muusikkojen kanssa. Bändi itsessään edusti minulla varsinaista idyllistä kylämeininkiä ja eri sukupolvien kohtaamisia: neljään muusikkoon mahtui niin kaksi parikymppistä nuorta miestä kuin yksi viisikymppinen saksofonistikin ja kaiken kruunasi sydämellinen ja energinen kolmi-nelikymppinen perheenäiti-pianisti!

Eräänä iltana saimme kunnian tulla kutsutuksi bändin saksofonistin työpajalle. Tällä viisissäkymmenissä olevalla miehellä oli oma yksihuoneinen takalla lämmitettävä työpaja, jossa hän valmisti itse saksofonien suukappaleita (moniin puhallinsoittimiin, ainakin saksofoniin ja klarinettiinja trumpettiin, täytyy erikseen ostaa oma suukappaleensa ja puukappaleen laatu, malli valmistusmateriaali vaikuttavat myös soitinten sointiin).

Näitä suukappaleita mies sitten itse käytti soittaessaan ja hän myös myi suukappaleita netin välityksellä muille soittajille. Mies puhui pelkästään venäjää ja oma oloni ollessani työpajassa oli todella surrealistinen: minusta tuntui kuin olisin ollut yhtäkkiä keskellä Metro 2033 -tietokonepeliä (katso traileria minuutin kohdalta eteenpäin): kaikki työpajan valaistuksesta ja seinällä roikkuvista työvälineistä aina miehen ulkonäköön ja puheeseen toi mieleeni tämän pelin maailman!

Miehellä oli tietokone yhden huoneessa olevan pöydän päällä, johon kiinnitetyistä kaiuttimista kuului kaunista jazz-musiikkia. Näytöllä pyöri keikkavideota muun muassa Lars Daniellsonin ja Leszek Mozdzerin kappaleestaSuffering.

Ja tällä hetkellä, ollessani tässä työpajassa ja kuunnellessani tätä lävitseni virtaavaa musiikkia, minusta tuntui, että rakastuin jazz-musiikkiin. Olin soittanut ite jazz-musiikkia pianolla jo vuosikaudet, mutta vasta nyt todenteolla tunsin, että kuulin tämä musiikkilajin kauneuden ja jäin miettimään tätä kokemusta myöhemmin vielä pitkäksi aikaa.

Bänditreenit jatkoivat saksofonistimiehen luona käymisen jälkeen ja lopulta oli bändin konsertin aika – eräänä sunnuntai-iltana kymmenittäin kyläläisiä kokoontui bändihuoneen katon alle kuuntelemaan bändin esiintymistä. Ja aikamoinen keikka olikin tarjolle – bändi soittimainiosti parin tunnin ajan ja parin viimeiseen kappaleeseen minä, Paul ja Fred pääsimme myös mukaan soittamaan.

Yleisö nautti musiikista täysin siemauksin ja olikin ilo huomata miten paikalla oli edustajia kaikista ikäpolvista: lapset, aikuiset ja vanhukset istuivat kaikki sulassa sovussa ja harmoniassa keskenään. Keikka oli ehdottomasti yksi ensimmäisen kyläviikkoni kohokohtia.

Muihin viikon mieleenpainuvia tapahtumiin lukeutui muun muassa parin tunnin kävelyretki Paulin kanssa, jolloin keskustelimme paljon elämästä ja tutkailimme lähialueen metsiä. Yhtenä iltana saimme myös mahdollisuuden saunoa yöpymispaikkamme vieressä olevassa saunarakennuksessa.

Osoittautui, että sauna ei oikein toiminut – hormia ei ollut rakennettu huolella ja kun sytytimme puita palamaan, kaikki savu tunki ulos hormin sivurei’istä. Niinpä päädyin Paulin kanssa istuskelemaan hetken tässä ei-niin-lämpimässä saunassa ja sain itseni haastettua pyörimään saunan vieressä olevissa lumihangissa!

Yhtenä aamuna kiipesimme Fredin ja Paulin kylän lähellä olevalle vuorelle ja tunnin kapuamisen jälkeen käännyimme katsomaan allamme laaksossa lepäävää metsää! Oli outoa kuvitella, että jossain tuolla vuorten ympäröimän tiheän metsän lehtipeitteen alla, oli todellakin kokonainen kyläverkosto ja että olimme juuri edellisenä päivänä soittaneet yhden noiden kylien bändikämpässä paikallisten nuorten kanssa!

Mieleeni jäi myös eräs Siperian yö. Eräänä yönä käydessäni ulkovessassa koin erittäin mielenkiintoisen ilmiön. Pysähdyin seisomaan lumihankien keskellä olevaa polkua ja kuuntelin ympäristöäni. Koin hetken, jota harva kaupungissa asuva ihminen kokee ikinä elämänsä aikana: en kuullut yhtään mitään.

Ei yhtään haukkuvaa koiraa missään (niitä oli paljon toisessa kylässä, johon menin myöhemmin), ei minkäänlaista huminaa tai suhinaa tai askelia tai puhetta, vain puhdasta hiljaisuutta! Hoksasin, että kyseessä oli mahdollisesti ainutkertainen hetki elämässäni ja niinpä pysyin paikallani pitempään ja ihailin samalla taivaalla paistavaa kuuta ja tähtitaivasta.

Sanottakoon, että kylässä, jossa ei ollut valoja ja niin sanottua valosaastetta länsimaisen kaupungin tapaan, tähtiä näkyi todella paljon. Useana iltana ja yönä huomasinkin katselevani kaihoisasti tähtitaivasta ja nauttivani näystä.

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ensimmäisestä Siperian viikostani kertominen. Toisella viikolla oli minulla oli luvassa muun muassa mongolialaisessa jurtassa nukkumista, Siperian jäätiköillä vaeltamista ja lisää puutöiden tekemistä ja tästä kaikesta kerron lisää myöhemmin.

Siihen asti, hyviä seikkailuja elämääsi!