HAASTE #7: PÄIVÄ SOKEANA

Olli Lukkari

Millaista olisi koittaa elää sokeana yhden kokonaisen päivän ajan? Kun idea ilmestyi päähäni ajattelin, että siinäpä vasta olisikin haastetta kerrakseen! Haastetta edeltävät kokemukseni sokeana liikkumisesta eivät olleet olleet yhtä kunnianhimoisia. Vuosia sitten lukioaikoina olin lukenut yhden kirjan, jossa päähenkilö oli sokea.

Kirjassa kuvattiin sokean ihmisen maailmaa ja elämää. Kirjan lukemisesta lähtien koitin aina välillä liikkua kotona silmät kiinni muutamia minuutteja kerrallaan. Opettelin liikkumaan huoneesta toiseen sokeana, pesemään hampaita sokeana (jälkimmäinen ei vaadi kovin suurta taitoa).  Kaduilla kävellessäni koitin suorilla pätkillä liikkua parisen kymmentä askelta kerrallaan silmät kiinni. Koitin havannoida maailmaa äänien kautta.

Mitä enemmän mietin sokean päivän haastettani, sitä paremmalta se tuntui – varsinkin kun tiesin kirjoittavani julkista blogia, johon olisi hyvä saada myös välillä repäisevämpiä ja erikoisempia juttuja kirjoitettua. Päätin toteuttaa haasteen sunnuntai-iltana, niin ettei töissä olisi liikaa seliteltävää. Mutta oli toinenkin syy: me 30 pelon päivää -haastajat (10 haastajaa) kokoonumme aina sunnuntai-iltaisin kahvilassa vaihtamaan kokemuksia. Mietin, että olisi hienoa esimerkin näyttämistä ja itseni likoon laittamista, jos saapuisin seuraavaan tapaamiseen silmät sidottuina.

Launtai-iltana päädyin  kaverini kommuunikämppään tupareihin 60 kilometriä Helsingistä pois päin. Juhlin illan ja jäin Inkooseen yöksi. Heti herätessäni sunnuntaiaamuna sidoin huivin silmilleni . Olin varoittanut etukäteen muita yöksi jääneitä juhlijoita: olen koko huomisen päivän side silmillä ja sokeana blogihaasteeseeni liittyen, älkää turhaan ihmetelkö. Olikin sitten sitä ikävämmän oloista aloittaa aamuni (kunhan olin ensimmäiseksi etsinyt vieraassa kämpässä vessaa kymmenisen minuuttia) kuulemalla ”Ja mä luulin, että mulla on ruuvit löysällä” -kommentteja ja naurua.

Hyvin pian sokeana olemisessa tuli selville se, miten haavoittuvaisessa tilanteessa olin. Lähes koko ajan piti kysyä apua ihmisiltä. ”Onko olohuone tuossa suunnassa?”. ”Ovatko naulakot missä?”. ”Keitä kaikkia täällä huoneessa onkaan?”.Sokeana liikkuminen herätti luonnollisesti mieleeni kysymyksiä ja epäilyjä: Pitävätkö muut minua aivan hulluna? Joudunko olemaan aivan yksin, tuleeko kukaan tarjoamaan apua? 

Onnekseni avuntarjoajia löytyi – ja olen myös varma, että osa piti minua hulluna. Mutta toisaalta siihen olen jo pitkään varaunut: mitään merkittävää ei voi ikinä saada aikaiseksi, jos ei uskalla olla milloinkaan hullu toisten silmissä. Eikä mielestäni itsensä haastamisessa ja uusien asioiden kokeilemisessa (niin kauan kun niistä ei ole haittaa muille) ole mitään hullua vaan päinvastoin, mielestäni on pikemminkin hullua tyytyä rutiinimaisen tylsään elämään.

Kysellessäni ihmisiltä apua, huomasin että myös jatkuva avun kysyminen nostatti minussa monia ajatuksia. Olenko muille taakkana? Ärsyyntyvätkö he jatkuviin kyselyihini? Pitääkö minun koko ajan olla kiitollinen pienemmästäkin avusta? Kiitänkö ihmisiä jokaisesta avuneleestä? Tuntuuko tämä auttajasta ylitsevuotavalta tai hassulta? Mistä tiedän miten muut minuun reagoivat kun en voi lukea heidän ilmeitään?

No, näiden pohdintojen vangiksi ei auttanut jäädä, sillä muuten en olisi varmaan päässyt takaisin Helsinkiin vieläkään. Päädyin siihen, että oli jämäkästi pyydettävä apua kun sitä tarvitsi ja muistettava myös kiittää kun sitä sai. Ilokseni kohdalleni osui myös ihmisiä, joille minun auttamiseni oli luonnollista ja kivaa, ei vain pelkkä muodollinen velvollisuus. Tällöin tuli esiin myös autettavana olemisen hyvä ja terapeuttinen puoli: on kiva kun minusta pidetään huolta ja minusta välitetään.

Lähdin juhlista tutun kyyditsemänä ja tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme keskustaan, jonne olin tilannut kaverini vastaan. Minuahan ei voinut jättää hetkeksikään yksin. Kaverini kuljetti minua käsikynkässä kaupungilla ja menimme istumaan kahvilaan vaihtamaan kuulumisia. Oli mielenkiintoista tilata kahvia baaritiskillä silmät sidottuina. Onneksi kahvilan henkilökunta innostui haasteestani, kun selitin missä sidotuista silmistäni oli kyse!

Ehdimme kaverini kanssa istua noin tunnin verran kahvilassa ennen muiden haastajien paikalle tulemista ja tällöin olikin heidän vuoro ihmetellä sidettä silmilläni. Tapaamisen vetäminen sujui kuitenkin hyvin ja lisähaasteena innoistuin vielä juttelemaan monille muille kahvilassa olleille, minulle täysin tuntemattomille, ihmisille. Yksi haastajista (kiitos Laura!) talutti minut aina uuteen pöytään, jossa sitten sokkona aloin kertoa ihmisille 3+ päivän haasteesta samalla kun jaoin kuulijoille lapuille kirjoitettuja dreamspire.fi-tekstejä.

Huomasin yllätyksekseni kuinka helppoa sokeana oli puhua ihmisille: kun ei lainkaan nähnyt vastapuolen ilmeitä (monesti sangen hämmästyneitä kerrottiin minulle myöhemmin), ei ollut pelkoa siitä, että näkisin heidän pitävän minua outona tai kummallisena. Mieleeni muistui tarina eräästä ala-asteikäisestä pojasta, joka pääsi yli esiintymiskammostaan saadessaan pitää esitelmiä luokan edessä pahvilaatikko päässään. Aikaisemmin olin vain nauranut tarinalle, nyt ymmärsin mistä siinä oikeasti oli kyse! Kun mietin asiaa, niin varmasti minunkin olisi helpompi pitää luento kolmellesadalla ihmiselle side silmillä kuin ilman sidettä.

Kahvilaillan jälkeen oli aika palata kaverin taluttamana bussilla kohti kotia. Asialle naureskellen istuimme näkövammaisten paikalle bussin etuosassa (bussi oli lähes tyhjä, eikä sisään pyrkinyt koko aikana ketään oikeata näkövammaista, tällöin olisimme luovuttaneet paikan toki hänelle). Huomasin, että kotona liikkuminen oli paljon helpompaa kuin aamuinen vieraassa asunnossa pyöriminen ja nukkumaan meneminen onnistui ilman suurempia ongelmia. Avasin silmäni seuraavan kerran maanantaiaamuna ja nautin näkemisen lahjasta.

Kaiken kaikkiaan sokeana oleminen oli erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen kokemus. Päivää voi myös ajatella eräänlaisena empatiaharjoituksena: jos nyt kohtaan sokean tai näkövammasen ihmisen, osaan suhtautua häneen aivan eri tavalla kuin ennen. Ja jos näen jonkun toisen ihmisen kokeilemassa samaa silmät sidellä -haastetta kuin mitä itse tein (sangen todennäköistä ehkä, mutta ei sitä koskaan tiedä kuka tästäkin inspiroituu…), niin osaan ainakin mennä juttelemaan hänelle ja kehumaan häntä siitä miten rohkea ja ennakkoluuloton ihminen hän on.

Tällainen vilpitön kehuminen ja tunnustuksen antaminen on myös asia, jota itse huomasin kaipaavani avun saamisen ohella kaikkein eniten. Kun joutui koko päivän miettimään sitä oliko hullu vai ei, olisi tuntunut yllättävänkin hyvältä saada aitoa kehua ja tunnustusta. Onneksi tällaista kehua ja tunnustusta osalta ihmisistä sainkin, kiitokset kaikille heille. Ja kiitokset myös kaikille lukijoille, toivottavasti olette tämän artikkelin luettuanne ainakin yhtä tekstiä ja näkökulmaa rikkaampia!

 

Lukijalle:
– Oletko kuullut, että Euroopassa on oma ravintolakonseptinsa, ns. pimeä ravintola. Ideana on ravintola on säkkipimeä ja että näkövammaiset ja sokeat tarjoilijat ohjaavat asiakkaat pöytiin ja tarjoilevat heille ruokaa. Nopealla googlailulla löysin, että konsepti on myös leviämässä myös Suomeen:

• Ensimmäinen Pimeä ravintola Suomessa
• Cantina West järjestää tilauksesta pimeän illallisen asiakkailleen
• Näkövammaisten keskusliitto ry järjestää tilauksesta mahdollisuutta kokea Pimeä Café