HAASTE #22: OLLIN SYNNINTUNNUSTUKSET

Olli Lukkari

”Wau mikä tyyppi!”
”Mä kyl tosi paljon ihailen ja katon ylöspäin sun sosiaalisuutta ja siten miten vaan pystyt meneen puhuun ihmisille, oon siitä aika kateellinenki jos rehellisiä ollaan.”
”Olli, olet inspiraatio!”
”Susta tullaan kuulemaan vielä.”
”Kiitos todella paljon, autoit varmaan omalta osalta minua pelastamaan elämäni.”

Hyvät lukijat ja ystävät. Minulla on teille tunnustettavaa ja kerrottavaa. Ylle olen kirjoittanut  muutamia niistä positiivisista palautteista ja kommenteista, joita olen viimeisten vuosien aikana kohdannut. Haluan kiittää kaikkia niitä, jotka olette minulle palautetta antaneet: kaikki tällaiset kommentit ovat merkinneet itselleni äärimmäisen paljon ja muovanneet minua kulkemaan siihen suuntaan, jolla olen nyt.

Koen vihdoin olevani matkalla sellaiseksi henkilöksi, joka olisin halunnut jo pitkään olla: suosittu ja inspiroiva ihminen, jolla on sydän paikallaan ja joka tekee hienoja asioita ja tapaa ja tuntee hienoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Myönnän, että on totta, että näiden palautteiden takaa löytyy aito ja inspiroiva ihminen, joka tekee ja tulee tekemään monia hienoja ja merkittäviä asioita.

MUTTA on myös totta, että tuodessani itsestäni esiin tämän valoisan puolen en tuo esiin koko totuutta, en lähimainkaan. Nimittäin, meillä kaikilla ihmisillä on asioita, joita meitä jännittää tuoda päivänvaloon; meillä kaikilla on omat epätäydellisyytemme ja haavoittuvaiset puolemme. Niin myös minulla. On aika kertoa jotain siitä matkasta, jonka olen joutunut kulkemaan päästäkseni siihen pisteeseen, jossa olen nyt.

Tämä olkoon viesti kaikille niille ihmisille, jotka etsivät omaa polkuaan ja omaa paikkaansa maailmassa. Tämä on kertomus yhden nuoren miehen itsensä etsimisestä ja löytämisestä, tarina niistä askelista, joita hän on ottanut; tarina niistä varjoista, joista hän on vapautunut.

Tämä olkoon synnintunnustukseni, jonka myötä lasken menneisyyden raskaan taakan maahan ja vapaudun ottamaan nykyhetken sellaisenaan vastaan. Toivoin, että tekstini inspiroisi lukijoita uskaltamaan olevaan haavoittuvaisempia tässä nykyajan maailmassa, jossa vahvuutta ja itsenäisyyttä valheellisesti ylistetään.

Kirjoitan tämän tekstin Heidin hienon ja rohkean blogipostauksen inspiroimana. Tämä kirjoitus tulee olemaan todella henkilökohtainen, eikä viestin kirjoittaminen ole itselleni helppoa.  En voi sanoa, että olisin kaikista tekemistäni asioista ylpeä, mutta kaikilla meillä on menneisyytemme. Koen silti viestini ja taustani esiintuomisen tärkeäksi.

Paitsi että käsittelen tekstissäni omaa elämääni, tuon kirjoituksen lopussa esiin myös laajempaa yhteiskunnallista perspektiiviä. Ota siis syvä henkäys, nojaa taaksepäin tuolillasi ja valmistaudu matkaan kohti ihmismielen haavoittuvaisuutta.

 

Olli avautuu naisista

Olipa kerran lukioikäinen poika nimeltä Olli Lukkari. Ollilla oli ollut onnellinen ja turvattu lapsuus ja kavereita läpi elämän. Hän ei ollut ikinä se luokan suosituin henkilö, muttei toisaalta hylkiökään. Siihen, että Olli ei ollut ikinä se coolein henkilö, liittyivät omat mietteensä, mutta se ei liiemmin haitannut Ollia. Hän eleli omassa onnellisessa kuplassaan – soitti pianoa, harrasti liikuntaa ja luki kirjoja. Lukion puolessavälissä asiat kuitenkin muuttuivat.

”Apua, minulla ei ole mitään naiskokemusta, kaikilla muilla varmasti on”, mietti Olli tällöin kauhuissaan ja häpesi omaa kokemattomuuttaan. ”Silti tykkään naisista. Miten pääsen tässä asiassa eteenpäin?” Mietteet vaivasivat riivattua miestä. Olli ei käynyt juhlissa eikä elänyt kuten luuli coolien tyyppien elävän.

Ja kaikkihan tiesivät, että coolit tyypit saavat kaikki naiset, sehän oli sanomattakin selvää, ajatteli Olli pienessä mielessään. ”Miten kukaan voisi ikinä kiinnostua minusta?” mietti hän. Vastaus ongelmiin saapui kaverin suositteleman kirjan myötä. Kaveri oli nähnyt televisiosta erään deittailuekspertin haastattelun ja yhdessä he Ollin kanssa paneutuivat miehen kirjoittamaan kirjaan.

Alkoi Ollin perehtyminen pokauksen maailmaan, jossa pick up artistit olivat sankareita, jotka koulivat miehiä iskemään naisia. Olli katsoi videoita ja luki kirjoja ja liittyi sähköpostilistoille ja alkoi valmistautua uudenlaiseen elämään, jossa itsetunto tulisi olemaan suoraan yhteydessä naisten osoittamaan kiinnostukseen ja naisilta kerättyjen puhelinnumeroiden ja sovittujen treffien lukumäärään.

Olli oli valtavan haasteen edessä: hänen olisi uudistettava kokonaan tapansa elää. Ennen kuin naisia saattoi edes saattoi kuvitella lähestyvänsä, olisi epäsosiaalisena ja todella ujona itseään pitävän, Ollin opittava juttelemaan ihmisille. Niinpä Olli vastaanotti haasteen, jossa hän 30 päivän ajan jutteli kolmelle tuntemattomalle ihmiselle päivässä. Haaste pelotti Ollia valtavasti, hän mutta pysyi rohkeana ja määrätietoisena.

30 päivää muuttui kuukausiksi ja vuosiksi. Olli tutustui ihmisiin ja alkoi käydä paljon bileissä ja sosiaalisissa tapahtumissa. Olli vieraili yökerhoissa joka ikinen perjantai ja lauantai ja vaikka häntä kuinka pelotti ja hirvitti, pakotti hän itsensä juttelemaan uusille ihmisille.

Töissä (asiakaspalveluammatissa) Olli otti haasteekseen kehittää sosiaalisia taitojaan ja jutella ihmisille. Olli torjuttiin usein, mutta myös onnistumisen kokemuksia tuli. Ihmiset alkoivat pitää Ollia mielenkiintoisena ja hauskana ihmisenä, heillä oli kivaa hänen seurassaan.

Ajan kuluessa Olli muodosti epävarman ulkokuorensa ympärille vahvan suojakerroksen ja esiintyi melkein jatkuvasti uusille ihmisille naamio päällä. Oli tärkeää vaikuttaa mielenkiintoiselta ja viehättävältä ja tärkeältä ihmiseltä. Coolin esittäminen meni kaiken edelle, vaikka jossain syvällä sisimmässä olikin tunne, että onko tässä kaikessa yhtään mitään järkeä.

Pikkuhiljaa uuttera sinnikkyys kuitenkin palkittiin, roolin esittäminen alkoi toimia ja naisrintamalla tapahtua asioita. Olli elätteli mielessään haaveita ja unelmia siitä miten hän olisi sekä miesten että naisten ihailema ja kadehtima mies, tulevaisuuden kouluttaja ja pick up artist, joka opettaisi naisten iskemisen jaloja taitoja muille miehille.

Kaiken taustalla ja pohjalla oleva epävarmuus ei kuitenkaan hävinnyt minnekään. Vaikka Ollilla oli ystäviä, joiden kanssa hän saattoi olla todella rehellinen, jatkui tiettyjen sosiaalisten pelien pelaaminen uusien ihmisten seurassa lähes aina. Suhde ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) tyttöystävän kanssa oli saatava julkisesti facebookiin mahdollisimman nopeasti, jotta kaikki näkisivät, että Olli oli sellaisen onnistunut hankkimaan

.

Kuka tunnistaa hattupäisen miehen kuvassa oikealla? Oikein arvanneelle luvassa yllätyspalkinto.

 

Maailmankuva muuttuu

Jossain vaiheessa pick up artist –maailmassa pyöriessä Ollin silmiin osui puhuja, joka puhui aitouden puolesta ja esiintymisestä omana itsenään kaikkine heikkouksine ja vahvuuksineen; viehättävintä ei enää ollutkaan coolin esittäminen vaan rehellisenä oleminen, asetti siinä sitten itsensä miten haavoittuvaiseksi tahansa.

Ollin silmiin osui myös kirja, jossa yksi psykiatri kertoi teettäneensä asiakkaillaan harjoitusta, jossa näiden piti kuvitella mielessä omia hautajaisiaan (kirjoittamani artikkeli kuolemasta ja kyseisestä mielikuvaharjoituksesta löytyy täältä).

Omien hautajaisten miettiminen – olisinko ylpeä itsestäni, jos nyt kuolisin? – johti uuteen näkökulmaan elämään. Olli alkoi nähdä naamioidensa läpi ja myös hoksasi, että monet ihmiset eivät mieti elämää näin syvälle omiin hautajaisiin asti. Olli ihmetteli sitä miten moni ihminen yhteiskunnassamme luopui unelmistaan ja jämähti loppuiäkseen tekemään töitä, josta ei pitänyt.

Olli halusi herättää ihmiset pohtimaan omaa elämäänsä, omia unelmiaan. Oli kesä 2012 ja Olli oli juuri täyttänyt 22 vuotta. Pohdinnat elämästä ja aitoudesta ja kuolemasta huipentuivat Ollin perustamaan unelmablogiin, jonne hän alkoi kerätä ihmisten unelmia ympäri maailmaa.

Koko projekti oli Ollin siihen astisen elämän pelottavimpia tekoja. Saman kesänä kesänä Olli myös lähti reilaamaan hyvän naispuolisen ystävänsä Ilarian kanssa (johon hän oli tutustunut vuotta paria aiemmin kadulla sosiaalisia taitoja harjoittaessaan).

Kesällä 2012 Olli alkoi keräämään unelmia.

Vähänpä olisi Olli ennen lähtöä arvannut, miten käänteentekeväksi matkaksi reissu hänen elämässään muodostuisi. Käännekohta tapahtui heti interrailin alussa kööpenhaminalaisessa hostellissa Ilarian ja Ollin makoillessa sängyssä ja keskustellessa elämästä. Yhtäkkiä Olli oli alkanut täristä paikoillaan ja itkeä vuolaasti. Vuosia padotut tunteet tulivat vihdoin esiin Ollin avautuessa elämästään:

”Mitä jos olen vain valehdellut ja esittänyt viimeiset vuodet? Mitä jos en ole sellainen henkilö jollaisena muut ihmiset minut näkevät? Kaikki luulevat, että olen todella itsevarma ja rohkea ja sosiaalinen ihminen. Oikeasti en ole ollenkaan sellainen ihminen; annan vain sellaisen valheellisen kuvan muille. Koska sellaisenhan ihmisen kaikki haluavat tuntea – suositun, sosiaalisen, itsevarman ja rohkean.

Oikeasti olen todella epävarma ja epäsosiaalinen ihminen. Ja kuka muka sellaista ihmistä haluaisi tuntea? Haluaisiko kukaan muka olla kaverini, jos he näkisivät miten heikko ja epävarma ja epäsosiaalinen ihminen oikeasti olen? Tykkäisikö tai pitäisikö kukaan minusta silloin? Riitänkö ja kelpaanko minä muka maailmalle ja muille oikeasti juuri tällaisena kuin olen? Tuleeko muka kukaan ikinä rakastamaan minua?”

Vuosia mielessäni velloneet pelot ja epäilykset purkautuivat esiin. Olin tullut elämässäni vaiheeseen, jossa en enää pystynyt ylläpitämään jatkuvaa rooliani ja esittämään, että olen jotain muuta kuin mitä sillä hetkellä oikeasti olin. Haavoittuvaisen hetkeni jälkeen ja sen aikana oli Ilarian vuoro halata minua tiukasti ja sanoa, että totta kai ystävät ja ihmiset pitäisivät silti minusta – että minulla on montakin tällaista oikeata ystävää, jotka näin ajattelevat – ja että totta kai olen rakastamisen arvoinen ja riitän tällaisena kuin olen.

Puheenvuoroni jälkeen Ilaria jopa tunnusti minulle, että kyseisen hetken jälkeen hän sai minusta paljon inhimillisemmän kuvan; että sitä ennen olin vaikuttanut kaikkine tekemisineni lähes yli-inhimilliseltä. Lienee sanomattakin selvää, että olen tapahtuneesta ikuisesti kiitollinen Ilarialle, onnekseni olemme vielä erittäin hyviä ystäviä.

Voin jälkeenpäin todeta, että Kööpenhaminassa itkemiseni oli minulle äärimmäisen hieno – ja myös rohkeutta vaativa – teko. Sillä itkiessäni kaverini edessä tunsin olevani täysin avoin ja haavoittuvainen, niin haavoittuvainen, että minusta tuntui, että tämän toisen ihmisen yksikin negatiivinen sana tai teko olisi voinut minut murtaa ja nujertaa. Onneksi näin ei käynyt.

 

Taaksepäin katsomisen jalo taito

Kuvaillusta hetkestä on nyt kirjoitushetkellä kulunut puolitoista vuotta. Pystyn nyt näkemään ja tarkastelemaan itseäni ulkoapäin ja näkemään itseni upeana ihmisenä (tämän asian tiedostamisesta asian oikeasti uskomiseen on vielä matkaa – syvällä sisimmässäni minun on vielä jokseenkin vaikea uskoa sitä). Ymmärrän miksi monet pitävät minua inspiroivana ja vahvana ihmisenä. Kuitenkin sisäisesti, vaikka tietotasolla tiedän olevani rakastamisen arvoinen, on minulla vielä tunnetasolla tämänkin asian kanssa paljon käsiteltävää.

Vaikka olen oppinut olemaan vahva ihminen ja kohtaamaan pelkojani, olen silti vielä monessa määrin kuin pieni poika, joka etsii muiden ihmisten hyväksyntää ja rakkautta. Ja olen oppinut elämää tutkiessani ja ihmisille jutellessani, että sitä me kaikki jossain määrin olemme. Tämä asia on äärimmäisen hyvä tiedostaa, mutta se ei saa silti mielestäni olla esteenä oman itsemme toteuttamiselle. Jos emme ikinä uskalla tehdä itsestämme haavoittuvaisia ja seistä omien valintojemme takana, elämme muiden odotusten meille rajaamassa vankilassa.

Olen sittemmin ottanut etäisyyttä pua (pick up artist) – maailmaan. Välillä netin kautta pua-maailmaa seuratessani olen ilokseni huomannut uudenlaisen aitouden ja rehellisyyden kulttuurin saavan siellä  jalansijaa ja olen tästä tyytyväinen. Tiedostan kuitenkin myös, että valtavirta-pua-kulttuuria edustaa playeri-vaikutuksentekemiskulttuuri. Jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän varsin hyvin entistä itseäni ja sitä miksi olin niin tämän tietyn pua-maailmankuvan vanki. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa ettenkö tänä päivän hieman häpeäisi tai tuntisi syyllisyyttä siitä millainen olen ollut.

Vielä vähän aikaa sitten häpesin koko taustaani niin paljon etten puhunut siitä juuri kellekään. Pelkäsin ihmisten tuomitsevan minut. Mutta kun tarve puhua kasvoi liian suureksi, sain huomata etteivät ihmiset tuominneetkaan minua. Asiasta yhä enemmän puhuessani muuttui häpeä syyllisyydeksi ja syyllisyys itsensä hyväksymiseksi: meillä kaikilla on menneisyytemme ja kasvukipumme. Itsensä hyväksyminen näkyy myös siinä, että tiedostan, että moni elämässäni äärimmäisen hyvin mennyt asia on ollut mahdollista vain pua-kulttuurin läpikäymisen kautta.

Juuri tällä läpikulkumatkalla muutin identiteettini ja käyttäytymisestäni epäsosiaalisesta ihmisestä sosiaaliseksi ihmiseksi ja opin miten tullaan sosiaalisesti toimeen ihmisten kanssa. Juuri tämän matkan ansioista tutustuin Ilariaan (kuinka muuten olisin tullut lähestyneeksi satunnaista ohikulkijaa kadulla saati kysyneeksi hänen puhelinnumeroaan) ja moniin muihin elämääni muovanneisiin ja minulle tärkeisiin ihmisiin. Olisinko ikinä aloittanut unelmien keräämistä, tehnyt Unelmien tiellä -interreiliä tai kirjoittaisinko edes tätä tekstiä, jos en olisi vaeltanut pua-myyttien kansoittamalla maaperällä? Olen jopa ylpeä, että uskalsin olla niinkin rohkea menneisyyteni pua-aikoina, vaikka maailmankuvani olikin tällöin paljon pienempi.

.

Oman kuoleman ja omien hautajaisten pohtiminen antoi erilaista näkemystä asioihin.

Sittemmin olen omaksunut uusia, syvemmälle meneviä arvoja. Enää en halua olla vain cool: enemmän kuin ihailua, kaipaan rakkautta – rakkautta siinä mielessä, että minut hyväksytään varauksetta ja ehdoitta juuri sellaisena kuin kulloinkin olen (sanon kulloinkin, sillä olen nyt eri ihminen kuin vuosia sitten ja varmasti vuosien päästä eri ihminen kuin nyt).

Ja ainut tapa saada rakkautta on, se että uskallan toimi juuri niin kuin tunnen ja tiedän oikeaksi, vaikka se merkitsisi suojakuorien poistamista ja haavoittuvaiseksi tulemista. Olen tajunnut vanhan sanonnan viisauden: ihmistä ihaillaan ja kunnioitetaan hänen vahvuuksiensa takia ja rakastetaan hänen heikkouksiensa takia.

Tajuan, että ennen luulin haluavani menestystä ja valtaa ja ihailua kun tosiasiassa janosin hyväksyntää ja rakkautta; sitä että minusta välitetään aidosti. Olen vuosien varrella huomannut, että kaikenlainen ihailu on varsin, ellei jopa erittäin, surkea korvike aidolle rakkaudelle ja välittämiselle.

Mikään minun esittämisen ja onnistumisen ja ihailun kohteena olemisen huippuhetkeni eivät vedä lähimainkaan vertoja niille hetkille, kun olen voinut avoimesti ja haavoittuvaisesti paljastaa oman itseni – ja saada vahvistusta siitä että olen rakastamisen arvoinen.

Ehkäpä näistä hetkiä vielä hienompia ovat ne hetket kun olen voinut olla muille ihmisille paikalla heidän ollessa haavoittuvaisia;  ne hetket, jolloin olen voinut jotenkin viestittää heille, että he ovat rakastamisen ja välittämisen arvoisia. Mitä merkitsevät vaikutuksen tekemisen yritykset tällaisten aitojen kohtaamisten rinnalla?

Ja mitäpä minä vaikutuksen tekemisellä tekisin: eikö olisi aika naurettavaa, jos kuolinvuoteella maatessani yrittäisin yhä vain tehdä vaikutusta muihin tai pohtisin elämässäni niitä hetkiä kun yritin tehdä vaikutusta muihin?

Kirjojen lukeminen, dokumenttien katsominen, matkustaminen ja lukuisten eri ihmisten tapaaminen, omien ja muiden suojamuurien kohtaaminen ja purkaminen on saanut minut tajuamaan, että maailmassa todellakin on kyse paljon muustakin kuin itsestäni ja siitä millaisen vaikutuksen teen muihin.

Tämä olkoon ensimmäinen teksti tulevassa ainakin kolmen kirjoituksen mittaisessa sarjassani, jossa käsittelen elämää vähän syvemmästä perspektiivistä käsin. Haluan omistaa tämän kirjoituksen kaikille niille, jotka kamppailevat sen kanssa miten tuoda oma sisimpänsä esiin.

Monesti se on juuri se kaikkein vaikein tehtävä. Kuten kuuluisa filosofi Friedrich Nietszche kirjoitti: ”Mikä tekee sankaruuden? Astuminen samalla kertaa korkeinta kärsimystä ja korkeinta toivettaan kohti.”

 

Loppukiitokset

Haluan omistaa tämän kirjoitukseni kaikille itseään etsiville ihmisille.

• Kaikille niille rohkeille sieluille, jotka ovat uskaltaneet astua täysin haavoittuvaisina toisten eteen; niille, jotka ovat näissä tilanteissa saaneet tukea; ja niille, jotka on näinä hetkinä lytätty maan rakoon. Voin vain yrittää kuvitella heidän tuskaansa. Älkää huoliko, te, joille näin on käynyt – olette silti täysin rakastamisen ja välittämisen arvoisia.
• Kaikille niille, jotka etsivät rakkautta ja hyväksyntää: vaikka kukaan ei olisi ikinä sanonut tai ilmaissut teille että te olette rakkauden ja hyväksymisen arvoisia, olette juuri sitä juuri sellaisina kuin olette.
• Kaikille niille lukuisille yhteiskuntamme miehille, jotka elävät vahvuuden vankilassa, jossa ei sallita heikkouden näyttämistä. Teille miehille haluan sanoa, että välillä se kaikkein heikoimmalta vaikuttava teko onkin se kaikista vaikein ja eniten rohkeutta vaativa asia kohdata – ja naisten mielestä ehkä juuri se kaikkein seksikkäin asia! Harva mies uskaltaa olla niin vahva, että voi välillä olla myös heikko.

 ”Pojasta ei tule miestä eikä tytöstä naista ennen kuin hän on päässyt yli torjutuksi tulemisen pelosta. Miehestä tai naisesta ei tule vapaata ennen kuin hän pääsee yli kaipauksesta saada hyväksyntää (muilta kuin itseltään).”

Lukijalle:

1. Tuotko omassa persoonassasi tasapuolisesti esiin sekä vahvuutta että heikkoutta?
2. Onko sinulla tapana kompensoida heikkoutta vahvuudella – pakenetko heikkouden kohtaamista vahvana esittämiseen?
3. Onko sinulla tapana kompensoida vahvuutta heikkoudella – pakenetko haasteita ja oman elämäsi kipukohtia ja jätät asiat kohtaamatta?
4. Milloin olet viimeksi kuunnellut jotakuta – tuomitsematta ja neuvoja tarjoamatta – vain ja ainoastaan kuunnellut ja ollut paikalla kun toinen sitä tarvitsee?
5. Milloin olet viimeksi saanut olla kuunneltavana? Niin, että joku vain ja ainoastaan kuuntelee sinua – tuomitsematta ja neuvoja tarjoamatta?
6. Kirjoita oma synnintunnustuksesi ja anna se luotettavalla kaverille luettavaksi. Tai pyydä kaveriasi kirjoittamaan oma synnintunnustuksensa, kirjoita itse omasi, sopikaa että   kumpikaan ei saa tuomita toista, ja vaihtakaa ja lukekaa toistenne kirjoittamat kirjeet ja keskustelkaa niistä.