#7 Ratsastaminen – kuoleman ja itsensä kohtaamista

Missä näet kauneutta -artikkelini seitsemäs osa käsittelee ratsastamista. Ratsastuksesta meille kertoo alaa opiskellut ja opettanut, ratsastusta harrastus- ja kilpatasolla harrastanut ihminen, jolla on kokemusta ratsastuksesta 16 vuoden ajalta.

”Ratsastamisessa päällimmäinen asia on se, että siinä asettaa itsensä tietoisesti ja toistuvasti potentiaaliseen hengenvaaraan. Ratsastus on sellainen laji, että jos siinä haluaa säilyä hengissä ja kehittyä, täytyy hyväksyä kuolema ja sen läsnäolo jatkuvasti. 

Ratsastuksessa on tekemisissä hevosen kanssa; olennon kanssa, joka on riippumaton sinusta; olennon kanssa, jolla oma päätäntävalta ja mieli. Jos asiat menevät huonoimmalla tavalla, voi pahimmassa tapauksessa päästä hengestään.

Olen harrastanut ratsastusta pienestä pitäen, yhteensä 16 vuotta. Ratsastamisen lisäksi olen kouluttanut erityisesti ongelmahevosia: traumatisoituneita, stressantuneita ja aggressiivisia yksilöitä. On olemassa myös hirveästi ongelmahevosia, jotka eivät tuo pahaa oloaan esille, vaan sulkevat kivun sisälleen. Yleensä tällaisia hevosia ei edes mielletä tai tunnisteta ongelmahevosiksi ja niitä voikin olla vaikea saada avautumaan kuorestaan.

Fokusoin nyt pelkkään ratsastamiseen, enkä hevosten kouluttamiseen. Ensinnäkin: ratsastaminen on samaan aikaan sekä hienomotoriikkaa, että kestävyyttä vaativa laji. Hyvä ratsastaminen vaatii aivan mieletöntä fyysistä kuntoa ja syvien lihasten hallintaa. Hyvässä ratsastuksessa on kyettävä ylläpitämään tietty määrätty asento, vaikka alla on 500 kiloa liikkuvaa massaa. Kaikki tämän massan liike-energia kulkeutuu hevosesta ratsastajaan.

Kun opetan ratsastusta, jaan opetukseni kolmeen osaan: tekniikkaan, tahtoon ja mielenrauhaan. Tekniikka pitää sisällään sekä yleisen kunnon – hapenottokyky, aerobinen ja anaerobinen kunto sekä syvien lihasten hallinta – että ratsastuksen merkkijärjestelmän hallinnan. Se, että imee itseensä 500-600-kiloisen olennon liike-energian, asettaa elimistölle paljon vaatimuksia.”

”Toinen osio, jota opetan ratsastuksen yhteydessä, on tahto. Tämä osio liittyy hevosen kohteluun ja kunnioittamiseen sekä siihen, että ratsastaja tiedostaa oman valtansa ja vastuun vallastaan. Näen hevospiireissä todella paljon vallan väärinkäyttöä: sitä, että ei tiedetä miten paljon voimaa hevosen kanssa pitää käyttää, sitä ettei osata viestiä oikeaan aikaan oikeanlaisia signaaleja ja sitä, ettei tiedetä miten pieniä signaaleja ja viestejä hevoselle on mahdollista antaa.

Yleisesti ottaen hevoset ovat todella herkkiä eläimiä ja omaa voimaa pitäisi hevosen suhteen käyttää todella hallitusti ja tietoisesti. Pyrkimys tähän muodostaa toisen osan ytimen. Kolmas osio on kaikista tärkein ja vaikein ja kutsun sitä mielenrauhaksi.

Hevosen kanssa hyvin työskennelläkseen ratsastajan on pakko osata tiedostaa ja terveella tavalla käsitellä tunteitaan. Tärkeimpänä, ratsastajan on tultava sinuiksi pelkonsa kanssa. Selitän mistä tässä on kyse.

Hevonen on ennen kaikkea laumaeläin. Läpi historiansa hevonen on elänyt ja liikkunut ja selvinnyt hengissä laumoissa. Hevonen on tottunut aistimaan ja imemään ympäristönsä eli laumansa tunnetiloja itseensä. Tunteet välittyvät hormonien hajujen, kehonkielen ja mikroilmeiden lukemisen kautta.

Heti, jos joku lauman hevonen pelästyy, välittyy tämä pelko salamannopeasti koko laumaan ja koko lauma reagoi pelkoon, yleensä laukkaamalla turvaan. Koko lajin selviytyminen perustuu toisten lauman yksilöiden salamannopeaan lukemiseen ja ympäristön jatkuvaan tarkkailuun.

Tietääkseni kaikilla nisäkkäillä (kuten ihmisilläkin), on olemassa peilisoluja, joilla ne kopioivat toisten nisäkkäiden tunnetiloja, tähän perustuu empatia. Jos ihminen astuu hevosen kanssa samaan tilaan peloissaan, aistii hevonen tämän pelon ja alkaa valmistautua vaaraan.

Vahvassa pelkotilassa oleva hevonen voi olla täysin hallitsematon, jolloin sen lähellä, saati selässä, oleminen voi olla hengenvaarallista. Kuvittele 500 kiloa pelkkää pelkoa. Jos haluamme säilyä hengissä näin herkän ja potentiaalisesti hengenvaarallisen eläimen kanssa, joka kopioi tunnetilat laumasta ympäriltään ja mukautuu ympäristön signaaleihin salamannopeasti ja nimenomaan pelkolähtöisesti, täytyy meidän ratsastajina ja ihmisinä oppia muutamia asioita itsestämme.”

”Hyvän ratsastajan on opittava olemaan niin vakuuttava esimerkki pelottomuudesta ja stressittömyydestä, että hevonen uskoo häntä ja kopioi hänestä sen viestin, ettei ole mitään pelättävää. On oltava peloton. Näytteleminen ei riitä – haju, hengitys, sydämensyke, mikroliikkeet ja -ilmeet paljastavat pelon hevoselle aina. Koko hevoslajin olemassaolo perustuu tälle herkälle aistimiselle.

Ratsastaja ei saa siis olla vähäisimmässäkään määrin stressaantunut. Stressijärjestelmä on kaikista perinpohjaisin elossapysymisjärjestelmä, joka elimistössämme on ja se kattaa vaistonvaraiset reaktiot hyökkää, pakene tai esitä kuollutta. Mitä tiedämme tästä järjestelmästä? Miten osaamme sitä hallita? Tästä on kysymys.

Kuinka moni ihminen tiedostaa oman stressinsä? Kuinka moni ihminen osaa neutralisoida jännittämisen ärsykkeen, ennen kuin tämä jännitys alkaa kasvaa kehossa – kuinka moni osaa poistaa pelon oireita ennen kuin pelon tunne tulee pintaan? Tässä kohden puhutaan jo todella hienovaraisesta mielen hallitsemisen ja tiedostamisen mekaniikasta.

Kuinka moni ihminen pystyy tekemään tietoisesti kaikkea yllä kuvattua tilanteessa, jossa hän on melkein kahden metrin korkeudessa kovaa laukkaavan 500-kiloisen olennon selässä? Kaiken tämän opettelu ei ole vähäisimmässäkään määrin helppoa ja tämä on juuri se juju ja juttu, mikä tekee ratsastamisesta koukuttavaa.

Oma mieli täytyy viedä niin pitkälle, että se hallitsee omia autonomisia järjestelmiä  – ja tämän oppimiseen minulta meni kymmenen vuotta. Kun nykyään olen hevosen selässä, omassa olossani ja mielentilassani ei tapahdu oikeastaan mitään muutoksia oli tilanne mikä tahansa. 

Mielelleni on kutakuinkin aivan sama olenko puistossa ystävien seurassa vai olenko laukkaavan hevosen selässä. Jos hevonen säikähtää, neuralisoin itse kaiken hevosen pelon ja pelkotoiminnan olemalla lähtemättä mukaan hevosen pelkoon, jolloin rauhallisuuteni rauhoittaa myös hevosen.

Mitä enemmän hevonen säikähtää, sitä enemmän tulee ratsastajan renotoutua mielessään. Kun 500-600 kiloa täysin arvaamatonta energiaa jännittyy äärimmilleen, voidakseen singota itsensä johonkin (ja ratsastajan samalla mahdollisesti maahan), täytyy ratsastajan samanaikaisesti olla maailman tyynein ihminen…

Tässä toimitaan täysin päinvastoin kuin miten ihmisen hermosto ja mieli luontaisesti toimii. Miellän koko elämän jonkinlaiseksi henkiseksi harjoitteeksi. Ratsastus merkitsee minulle tämän henkisen harjoitteen toteuttamista välittömässä hengenvaarassa, niin että minä tietoisesti  ja omaehtosiesti hakeudeun näihin tilanteisiin monta kertaa viikossa.

Kai tällainen sitten vaatii tiettyä kieroutta ja tietynlaista hengenlujuutta – hengenlujuutta ratsastaminen henkisenä harjoitteena ainakin rakentaa! Joka ratsastuskerran jälkeen kun tulen alas ehjänä hevosen selästä, tieto siitä että selvisin taas kerran hengissä, on voimaannuttava.”

”Ratsastus antaakin valtavasti rohkeutta: jos en pelkää 600-kiloista eläintä, jolla on mahdollisuus saada minut hengiltä, niin miksi pelkäisin vaikkapa ihmisiä tai sosiaalisia tilanteita? Kaunista ratsastuksesta tekeekin se, että mitä se tekee minulle ihmisenä.

Kyse ei ole siitä mitä teen ratsastaessa, vaikka se voikin näyttää hienolta muista ihmisistä. Ratsastus antaa minulle äärimmäiset olosuhteet rakentaa ja työstää itseäni ja itsehallintaani. Ratsastuksessa on mielestäni täysin kyse ratsastajan itsehallinnasta – sillä ei ole mitään tekemistä hevosen hallinnan kanssa.

Ratsastajan ei tarvitse voittaa hevosta, vain itsensä. Jos ihminen hallitsee itsensä, tapahtuu kaikki muu tämän jälkeen kuin itsestään. Suurin ratsastukseen liittyvä harhakuva onkin se, että ratsastuksessa olisi ensisijaisesti kyse hevosesta ja sen hallinnasta. 

Joka ikinen virhe, häiriö tai toimimattomuus. jota hevosen kanssa tulee vastaan, on vain ratsastajan omaa häiriötä tai toimimattomuutta, joka heijastuu hevoseen. Hevoset vain toistavat meidän ihmisten olemusta, tunteita ja toimintaa. Täten hevonen toimiikin äärimmäisen peilinä ratsastajalleen.

Turha ehkä sanoakaan, että ratsastaminen on ollut minulle todella terapeuttista. Olen kasvanut ympäristössä, jossa ympärilläni olevilla ihmisillä on ollut todella vähän itsehillintää. Ratsastus on opettanut minulle itsekontrollia, johon en ole saanut ympäristöstä mallia. 

Ratsastuksessa oppii myös rajojen asettamisen taidon: hevoselle on pakko asettaa rajoja tai muuten ratsastaja voi löytää itsensä pahimmillaan hauta-arkusta. Ne ovat niin suuria eläimiä, että hevosen tahatonkin huolimattomuus voi tehdä pahaa jälkeä.

Jotta hevoselle voi antaa selkeitä rajoja, on ratsastajan ensiksi opittava asettamaan selkeitä rajoja itselleen. Hevosta (ja myös omaa itseään) on opittava kunnioittamaan äärimmäisen paljon. Hevosen kunnioitus on ansaittava kohtelemalla sitä kunnioittavasti.

Ratsastaminen on antanut minulle myös laajempaa perspektiiviä elämään ja maailmaan, jossa elämme. Olen pienestä pitäen ollut tekemisissä eläinten ja luonnon kanssa ja minusta pelkkä ihmisyyden perspektiivi ja konteksti tuntuukin tukahduttavan pieneltä.

Läpi ihmiskunnan historian ihminen on ollut suorassa kontaktissa luontoon ja eläimiin ja vasta viime aikoina historiassa näin ei enää ole ollut. Niinpä unohdamme helposti, että luonto ei ole ihmisestä irrallaan oleva osa, vaan että ihminen päinvastoin on pieni osa luontoa ja universumia.

Ratsastaminen on minulle tapa kokea tämä yhteys luontoon ja saada laajempaa perspektiiviä ihmisyyteen ja elämääni.”