Miten luopua väkivallan käytöstä?

Tämä artikkeli sisältää perheväkivaltaa käyttäneiden ihmisten tarinoita. Kaikki tässä artikkelissa olevat tarinat on kopioitu sanasta sanaan Jari Hautamäen kirjasta Mikä minuun meni? Tositarinoita suomalaisesta perheväkivallasta, josta mainitsin aiemmin 10 mahtavaa kirjaa, joista et ole kuullutkaan -lukusuosituslistallani.

Hautamäki on perheväkivaltaan perehtynyt psykoterapeutti ja hän on vetänyt Lyömätön Linja -ryhmää väkivaltaa käyttäville ihmisille. Löysin kirjan kirjastosta vuoden 2013 loppupuolella ja vaikutuin lukemastani.

Paria kuukautta myöhemmin lähetin kirjan kirjoittajalle sähköpostia ja kysyin saanko käyttää osia hänen kirjastaan yhdistykseni nettisivuilla julkaistavassa artikkelissa. Hautamäki antoi minulle luvan. Kiitos tästä hänelle!

Miksi julkaisen tällaisen artikkelin? Miksi en julkaisisi? Koen, että häpeä ja epäilys omasta (ihmis)arvosta ja rakastettavuudesta on usein esteenä hyvän elämän ja unelmien toteuttamisen tiellä. Häpeä on itsellenikin tuttu tunne eikä sen vallassa olevan ihmisen ole helppo toimia – häpeä kun voi olla tunteena täysin lamaannuttava.

Usein häpeästä murtautuminen onkin vaikeaa ja siitä eroon pääseminen vaatiikin usein sitä, että ihminen saa paljastaa salaisuutensa ja häpeää aiheuttavat tuntemuksensa – ja että hän voi tehdä nämä paljastukset avoimesti hyväksyvässä ympäristössä vailla pelkoa tuomituksi tulemisesta.

Ymmärrän, että perheväkivalta aiheensa on paljon tunteita herättävä aihe, ja toivonkin, että nämä tarinat avaavat lukijoitten empatia- ja ymmärryskykyä yli tuomitsemisen ja järkyttymisen rajan. Tuomitseminen on harvoin auttanut ketään.

Moni meistä voisi jossain vaiheessa elämäänsä olla Pekan, Kaistun, Liisan tai Matin tilanteessa. Kiittäkäämme näitä ihmisiä heidän rohkeudesta muuttaa elämäänsä ja kertoa tarinansa.

”Expand our ”possibility space”. Humanity is a process, we are not really [human] beings but [human] ”becomings.”
– Kevin Kelly

Pekka

”Minun on ollut kova pala myöntää, etten ole uhri vaan väkivallan tekijä. En olisi ikinä uskonut, että minä voisin joskus olla väkivaltainen. AJattelin, että ne, jotka ovat väkivaltaisia kotonaan, ovat joitain hulluhja. Nyt olen huomannut, että väkivaltaan sortuvat ihan tavalliset ihmiset.

Pinnani paloi ensimmäisen kerran kunnolla viitisen vuotta sitten. Vaimo halusi puida parisuhdetta läpi yön. Halusin nukkua ja tilanne purkautui lopulta väkivaltana. Minulla oli silloin elämässä niin paljon stressiä ja paineita. Olin henkisesti ihan loppu.

Samoihin aikoihin perheeseemme syntyi vauva ja meillä vanhemmilla oli koko ajan rajuja riitoja. Myönnän nyt, että alistin ja jyräsin puolisoani. Fyysinen väkivalta oli lähinnä kiinnipitämistä – mutta niin, että siitä jäi mustelmat. Sekin oli väärin. Väkivaltaa sekin on.

Joskus vaivmon sylissä saattoi olla lapsi. Viimeisimmässä käsirysyssä vaimolta murtui sormi. Se oli kyllä pahin kaikista tilanteista. Tämä on niin suuri häpeä, että siitä on vaikea puhua, eikä sitä halua kavereille kertoa. Häpesin tekojani niin paljon.

Olin tunnontuskissani jo miettinyt koko elämän lopettamista. Ajoin moottoritietä ja mietin mielessäni siltapilariin ajamista. Onneksi en kuitenkaan tehnyt sitä. Uskon nyt vakaasti, että voin lopettaa väkivallan. Suurin oivallukseni on ollut, etten pidä itseäni enää uhrina.

On ollut kova pala myöntää, etten ole uhri vaan tekijä. Olen myös ymmärtänyt sen, että en voi muuttaa vaimoani, vain itseäni. Jos joku asia alkaa ärsyttää, osaan ottaa askeleen taaksepäin. Olen tehnyt päätöksen, että en enää käytä väkivaltaa. Sille ei enää ole sijaa parisuhteessamme.”

(s. 88-89)

 

Kaitsu

”Olen 43-vuotias avoliitossa asuva kahden vaippaikäisen pikkulapsen isä. Ensimmäinen väkivaltatilanteeni tapahtui kun olin parikymppinen ja silloisen tyttöystäväni kanssa laivaristeilyllä. Lätkin ja potkin tyttöystäväni mustelmille hytissä ja jouduttuani laivan putkaan haukuin vielä laivapoliisin aamulla pahimmaksi paskiaiseksi joka oli sotkeutunut asioihin.

Olin kyllä kännissä ja ehkä pitkästynyt laivamatkaan, ehkä tyttöystäväni ei käyttäytynyt niin kuin olisin halunnut hänen käyttäytyvän, ehkä oli mustasukkainen jostain olemattomasta asiasta. Väkivaltatilanteet olivat 3-vuotisen suhteemme loppuvaiheessa lähinnä haukkumista, huorittelua, tönimistä ja puristelua.

Lopullinen niitti tuli ulkomailla kun yhden päivän mykkäkoulun päätteeksi potkin tyttöystävältäni kylkiluut hajalle ja hakkasin häntä sohvatyynyllä. Tilanteen jälkeen katsoin itseäni peiliestä ja näin siellä oman isäni raivoavan. Meidän piti mennä naimisiin samana kesänä.

Paljon asioista oli jo järjestelty, sitten tyttöystäväni sanoi että häät voit unohtaa ja hän muuttaa erilleen. Olin yksinäinen ja epätoivoinen. Anteeksipyyntöni eivät enää tehonneet, hyvityksiäni ei enää tarvittu, vaivuin syvään masennukseen ja eläminen alkoi tuntua turhalta.

Luin väkivaltaan liittyvää kirjallisuutta ja otin yhteyttä Lyömättömään Linjaan. Hitaasti aloin ymmärtää itseäni, omia tunteitani ja opin analysoimaan omia tekemisiäni. Kun teen jotain miltä minusta tuntuu ja ymmärrän miltä toisesta tuntuu.

Opin mitä on empatia ja aktiivinen kuuntelu. En saanut lapsuudenkodissani mallia rakentavasta ristiriitojen käsittelystä vaan huutamista, mykkäkoulua ja pelottelua. Miehen malliani en voinut rakentaa omasta isästäni, joka ryyppäsi, löi äitiäni, kävi vieraissa naisissa, suuttui silmittömästi asioista joita muut eivät ymmärtäneet.

Kotonani ei keskusteltu pettymyksistä, eikä tunteita sopinut näyttää. Lasten kehuminen oli ehdottomasti kiellettyä, koska sillä pelättiin että he ylpistyvät. Väkivaltatilanteeni johtuivat huonosta olostani ja omista ahdistuksistani. Minulle ei ollut työkalupakissani kykyä puhua ongelmistani ja tunteistani.

Olen kokenut, että löysin henkisen minäni kuusi vuotta sitten. Ilmeisesti fiilikseni voisi olla sama kuin jollakin joka löytää uskonsa. Kun nyt vuosia kestäneen prosessin jälkeen pystyn löytämään vihastuessani muita teitä vihanpurkautumiseen kuin aikoinaan, niin koen siitä syvää tyydytystä.

Tunnen usein vatsassani tutun ahdistavan tunteen ja se on kuin pirisevä puhelin joka häyttää itseni tarkkailutilaan. Aikoinen jouduin helposti tunnekuohuun enkä pystynyt enää kuuntelemaan itseäni. Uskon, että perheväkivalta on todellinen yhteiskunnan tiedostamaton ongelma.

Vallankäyttö perheissä on yleistä. Mielestäni jokaisella miehellä on mahdollisuus ”parantua” perheväkivallasta kun kaikki lähtee omasta vastuusta. Riidellä saa, vihainen voi olla mutta nimitellä ja lyödä ei saa. Toisessa voi olla vikaa ja itsessä voi olla vikaa mutta asioista puhuminen helpottaa.

Tiedän, että nyt pystyn antamaan paremman kasvualustan omille lapsilleni ja tulen katkaisemaan sukupolvien väkisen puhumattomuuden muurin. Nyt kun viimeisestä väkivaltatilanteesta on kulunut aikaa, uskon, että en palaa enää entiseen.

Tällä hetkellä olen onnellinen nykyisestä perhetilanteestani, eikä se tule enää materiaalisen hyvän ja statuksen haalimisesta vaan siitä että elän täysillä nykyhetkeä. Olen onnellinen että olne läpikäynyt perheväkivaltakriisini ja ilman sitä en olisi sitä mitä nyt olen.”

(s. 164-166)

 

Liisa

”Olen korkeakoulutettu, suomenruotsalainen kahden lapsen äiti. Olen onnellisesti naimisissa lasten isän kanssa ja työskentelen omaa koulutustani vastaavalla alalla. Taloudellinen tilanteemme on kunnossa. Olen terve ja vahva, ja minulla on hyvin aktiivinen sosiaalinen elämä.

Ja olen väkivaltainen lapsiani kohtaan. Olen ollut mestari manipuloimaan lähimmäisiäni, niitä joita eniten rakastan. Olen kohdellut lapsiani väärin, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Yleensä olen hyvä äiti, kaikilla mittareilla mitattuna. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta, he ovat paras lahjani.

Silti välillä salamoi. Mustenee silmissä. Sanon ja teen asioita, joita kadun syvästi; asioita, joita en koskaan voi perua. Tartun lapsiini liian kovasti, ja vanhempaa heistä olen lyönyt joitakin kertoja. Kun silmissä mustenee, sulkeutuu aivojen ja sydämen välinen yhteys.

Muutun jääkylmäksi. Kymmenesosasekunnissa menetän kaiken ymmärryksen ja arvostelukyvyn, ja saatan karjua kuin hulluksi tullut gorilla, työntää lapseni vasten seinää, repiä häntä käsivarresta, käydä häneen käsiksi. En ymmärtänyt että minulla on väkivaltainen menneisyys.

Luulin että minulla on mielialavaivoja, temperamenttiongelmia, ei sun kummempaa. Nyt olen ymmärtänyt, että se, mitä teen lapsilleni, on samaa, mitä äitini teki minulle. Minun ei olisi koskaan pitänyt saada lapsia. Niin olisi väkivaltainen käyttäytymismalli, jonka olen äidiltäni oppinut, kuollut mukanani. 

Mutta sain lapsia. Sain kaksi eläväistä, fantastista pikkuista ihmistä hoidettavakseni. Sitä, mille olen heidät alistanut, en anna koskaan itselleni anteeksi, mutta sen kanssa minun on elettävä. Minun on jatkettava yritystä muuttaa käyttäytymistäni, revittävä käyttäytymismalli juuriltaan ja korvattava se jollain täysin uudella.

On vaikea muuttaa itseään. Mutta kyllä se menee. On mentävä. Olen sen lapsilleni velkaa. Yhdenkään lapsen ei pidä kestää väkivaltaa. Ei fyysistä eikä henkistä. Silti se on paljon tavallisempaa kuin uskomme. 

Lisäksi minua ajaa syvä halu uhitella äidilleni – sillä, etten käyttäydykään niin kuin hän on käyttäytynyt minua kohtaan. Mutta pelkkä halu ei riitä muuttamaan jotain niin syvälle juurtunutta kuin on tämä käyttäytymismalli. Olen itsekin halunnut mutta epäonnistunut. 

Kuulin Lyömättömästä linjasta sattumalta. Eräs tuttu kertoi käyneensä siellä. Hänellä oli ollut mielialaongelma ja hänen lapsensa olivat pelänneet häntä. Hänen vaimonsa oli vaatinut, että hän tekisi jotain väkivaltaisille tunteilleen, ja hän oli alkanut käydä Lyömättömällä linjalla.

En saanut hänen kertomustaan pois mielestäni, ja jokin minussa alkoi kasvaa. Ehkä minäkin voisin saada apua? Luin Lyömättömän linjan web-sivuilta väkivallan määritelmistä. Aloin voida pahoin, kun tajusin, että monta asiaa käyttäytymisestäni kutsutaan väkivallaksi.

Minä – väkivaltainen? Kyllä. Lähetin sähköpostia ja sain lähes heti vastauksen. Sen jälkeen olen tavannut terapeutteja säännöllisin väliajoin noin puolen vuoden ajan. Tapaamiseemme on raskasta ja vaikeaa mennä joka kerta. Mutta tiedän, että on pakko, ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Toivon että olisi oikotie, pilleri, joka poistaisi väkivaltaisen käyttäytymisen, muttei ole. Niinpä menen treffeilleni raskain askelin. Prosessi vaatii sataprosenttista rehellisyyttä: sitä, että avaan raskaat ahdistuksen möhkäleet, jotta löytäisin vastauksen.

Vastaukset ja ratkaisut piilevät minussa, mutta terapeutit helpottavat niiden etsimistä. Sessioittemme jälkeen minä olen usein väsynyt ja naamani itkusta punainen. Päivinä, joina tapaan terapeuttejani, menen usein aikaisin nukkumaan.

Tuntuu kuin olisi juossut tunteitten maratonin. Saan kotiläksyjä, tehtäviä, joiden avulla harjoittelen ennakoimaan väkivallanpurkauksia. Saan apua itseni parantamiseen. Vähitellen huomaan että tunnelma kotona on muuttunut rennommaksi.

Puhumme mieheni kanssa paljon siitä, mitä käymme läpi. Ei nimittäin ole niin, että vain minä työskentelisin demonieni parissa. Olemme perhe, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin tietoisilla kuin tiedostamattomillakin tasoilla.

Prosessini vaikuttaa mitä suurimmassa määrin koko perhedynamiikkaan. Meillä on avoin keskusteluyhteys ja mieheni tulee minua, mikä on tärkeää. Opettelen kohtaamaan kokemuksiani väkivallasta, joita olen kohdannut koko kasvuikäni ajan,, eikä sellaisen kaivaminen sielun syövereistä ole helppoa tai tuskatonta.

Mutta se on tehtävä. Minun ja lasteni vuoksi, ja siksi, että tuhoava käyttätymismalli loppuisi. Minä ja perheeni olemme matkalla kohti parempaa, rauhallisempaa ja kokonaisempaa elämää – kiitos Lyömättömän linjan.”

( s. 173-176)

 

Matti

”Meillä oli kesällä kotona lievä pahoinpitely. Syksyllä tapahtui toinen ja jouluna kolmas. Se oli kaikista pahin. Siinä tilanteessa vaimolta murtui nenä. Se oli todella paha juttu ja siihen heräsin. Se oli niin käsittämätön juttu. Olin niin humalassa, että en muista tapahtumista yhtään mitään.”

– –

”Tajusin, että elämässäni on jotain vialla todella pahasti. Minun oli pakko tehdä tilanteelle jotain. Ennen en ollut ajatellut asiaa vakavasti. Joktainen pahoinpitely oli tapahtunut alkoholin vaikutuksen alaisena, joten yhdistin väkivaltatilanteen alkoholiin.

Ajatuksissani oli, että minun piti saada viina pois, Kävin siellä jonkun aikaa ja kävin myös yhdessä ryhmässä jonkun aikaa. Näin jälkikäteen ajatellen A-klinikan avulla pääsin onneksi alkoholista eroon. Siellä käydssäni terapeutti kertoi minulle myös Lyömättömästä Linjasta. Sain sieltä numeron ja otin yhteyttä .”

– –

”Nyt kun ajattelen kaikkea mennyttä, minulle tuli elämässä vastaan jotenkin sellainen päätepiste eikä siitä eteenpäin enää voinut mennä. Minun oli pakko päästä siitä tilanteesta pois, se oli niin ahdistava tilanne, että vieläkin saan vilunväreitä kun ajattelen sitä elämää silloin.

Olisin tietenkin voinut jäädä sinne päätepysäkille ja tehdä elämässäni vielä seuraavia peruuttamattomia valintoja, mutta ooneksi en jäänyt siihen, vaan aloin vaatia itselleni muutosta. Siinä vaiheedsa tärkein tekijä oli rakkaus puolisooni,

En halunnut erota ja halusin tehdä kaikkeni suhteemme eteen. Aloin miettimään mielessäni, mitä minun kannattaa elämässäni tehdä. Kannattaako minun ryypätä entiseen malliin ja pilata se kaikki hyvä mitä minulla on.”

– – 

”Minun oli kyllä pakko myöntää, että kynnys avun hakemisen aloittamiseen oli tosi korkealla. Istuin muutaman päivän A-klinikalta saamani lappu kädessä ennen kuin tartuin puhelimeen. Se oli jotenkin niin hemmetin vaikea aihe ryhtyä puhumaan tästä ulkopuolisille.

Sitä jotenkin häpesi niin paljon. Mietin koko ajan mielessäni ketkä kaikki teitää tästä ja kun vaimon isä tiesi, se oli kyllä minulle tosi hankala paikka. Siinä oli vaan silloin niin suunnaton häpeä ja syyllisyyden tunne kaikesta, mitä olin appiukon tyttärelle tehnyt.

Minusta tuntui silloin, että en voi antaa itselleni asiaa koskaan anteeksi.  Päätin kuitenkin onneksi soittaa Lyömättömään Linjaan. Ensimmäinen käynti pelotti minua etukäteen. Sitten kun sain puhua se oli uskomattoman helpottavaa, kun sain kertoa mitä kaikkea olin tehnyt. Sama tilanne oli myös ryhmässä, kun pääsin sinne.

Siinä oli jotain niin suurta ja helpottavaa, se oli vaan se puhuminen se juttu. Minulla on nyt paljon selkeämmät ajatukset ja minun on paljon helpompi olla. Olen todella tyytyväinen ja onneksi soitin.”

– – 

”Jälkeenpäin ajatellen oli tärkeää, että sain hyväksyntää osakseni. En ollut aiemmin mikään puhujatyyppi, mutta olen oppinut viime aikoina puhumaan. Erityisesti ryhmässä kuuntelin ensin muita ja kun muut kertoivat tarinaansa, tuli minun vuoro ja se tunne puhumisesta oli silloin todella helpottavaa.”

– –

”Nykyisessä perheessäni olen tehnyt asioita, jotka eivät ole olleet hyväksi pojalleni. Onneksi en ole tehnyt mitään peruuttamatonta ja uskon, että voin korjata vielä kaikki virheeni. Toivon, että osaan nyt tässä tilanteessa luoda toisenlaisen kasvuelämän myös omalle pojalleni. Se on minulle tärkeä asia.”

– –

”Minulle on selvinnyt, että lyöminen ei auta mihinkään ja se on päivänselvä asia. On oltava oma halu ja tahto asioiden muuttamiseen. Jos olisin itse yksin päättänyt lopettaa lyömisen, olisi se ollut ehkä liian raskas homma tehdä yksin. Ehkä se olisi ollut mahdoton homma.

Koen niin, että jotenkin kaiken tämän väkivallan käytön taustalla on ollut oma heikko itsetuntoni. Se on ollut tähän asti elämässä kantava juttu. Olen ratkaissut ongelmiani ryyppäämällä ja tekemällä muille pahaa lyömällä. Elämäni meni aiemmin päin honkia ja stressi ja muut ongelmat vain lisääntyi.

Kierre oli valmis ja olin itse kierteen aiheuttaja, mutta onneksi myös kierteen katkaisija. Odotan tulevaisuudelta sitä, että en lyö, enkä enää juo. Mielikuva itsestäni on alkanut muuttua. Itsetuntoni on kohonnut ja olen saanut itsevarmuutta elämääni.

Olen tehnyt täyskäännöksen parempaan. Olen kai ollutkin sisältäni tällainen ihminen ja nyt tämä kaikki on alkanut vasta tulla esiin. Ajattelen nykyisin enemmän vaimoni tunteita ja otan hänet paremmin huomioon. Haluankin sanoa hänelle, että koita jaksaa, vielä parempaa on tulossa.

Haluan sanoa miehille, jotka jollakin tavalla ovat tekemisissä tämän väkivalta-asian kanssa: kannattaa lähteä hakemaan apua ajoissa. Ole rohkea, ei siihen kuole, etkä menetä siinä mitään. Elämä on jatkuvaa työtä itsensä kanssa. Pitää myös osata kulkea pää pystyssä ja kohdata ihmisiä toisin kuin aikaisemmin.”

(s. 177-183)