HAASTE #9: 24 TUNNIN PAASTO

Olli Lukkari

”… tuntui siltä etten jaksa kunnolla edes seistä tai kävellä,  olisi tehnyt vain mieli makoilla maassa tai sitten ryömiä maata pitkin, jos olisi pakko liikkua”
-Olli, haasteen viimeisten 2-3 tunnin kohdalla

Eräs kaverini kertoi koittaneensa paastoa vuorokauden ajan. Paaston ideana siis oli ettei hän ollut tänä aikana syönyt yhtään mitään, juonut vain vettä ja mustaa teetä (kofeiiniriippuvaisen oli saatava kofeiininsa jostain, tee kelpaa kalorittomuutensa vuoksi muutenkin paastojuomaksi). Kuullessani ystäväni kokeilusta mietin itse, että tässähän olisi hyvä haaste minulle! Ajattelin aluksi, että ehtisin henkisesti valmistautua haasteeseen valitsemalla haastepäivämäärän hyvissä ajoin ja perehtymällä odottaessa aiheeseen nettikirjoitusten avulla. Toisin kävi.

Paaston kokeminen
Oli tiistai-aamu ja lähes nukuin pommiin. Puin vaatteet päälleni ja juoksin suoraan juna-asemalle syömättä aamiaista. Matkalla töihin (olen töissä koulunkäyntiavustajana) mietin, että en ole eilisen iltakahdeksan jälkeen syönyt mitään. Mitä jos olisi iltaan asti syömättä ja hoitaisin paastohaasteen suoraan alta pois, mietin. Näin päätin myös tehdä. Ensimmäinen vahva nälän tunne koitti jo aamulla koulumatkan aikana minulle aamupalaan tottuneelle ihmiselle. Nälkä yllätti uudestaan lounastauolla puolen päivän aikaan  ja yhden välitunnilla leikkiessäni lasten kanssa hippaa huomasin, että tyhjällä vatsalla en jaksanut paljoa juosta.

Nälän tunteita tuli ja meni ohi päivän aikaan. Vatsa kurni vielä niin kello kolmen kuin iltaviiden ja -seitsemänkin aikaan. Mukavaa kuitenkin oli myös huomata miten kevyeltä olo välillä tuntui, hyvällä tavalla. Tuntui kuin kehoani ei olisi painanut tai hidastanut mikään ylimääräinen, vähän kuin olisin leijunut ilmassa. Pahinta  vuorokauden paastossa olivat viimeiset 6-8 tuntia, joista vielä kaksi viimeistä tuntia olivat erityisen haastavia.

Kokonaisuudessaan sanoisin, että 18 tunnin syömälakko olisi varsin helppo haaste kenelle tahansa sellaiselle ihmiselle, joka on tottunut olemaan edes jonkinlaisia ajanjaksoja syömättä. 18 tunnista siirtymä 24 tuntiin ei sekään ole mikään yli-inhimillinen suoritus, mutta se oli ehdottomasti haastavin osuus itselleni koko haasteessa. Lähtiessäni kuuden aikaan bussilla keskustasta kotiin (tähän asti olin ollut 22 tuntia syömättä), en jaksanut edes lukea kirjaa bussissa, vaikka yleensä teen niin aina. Minun oli pakko taittua kaksinkerroin, jotta oloni ei tuntuisi aivan niin heikolta, en jaksanut pitää itseäni kaikin voimin ryhdissä.

Puolen kilometrin kävely bussipysäkiltä kotiin tuntui väkinäiseltä, vaikka tosipaikan tullen olisin varmasti pystynyt kävelemään tyhjällä vatsallakin vielä kymmeniä kilometrejä. Parin viime tunnin aikana en jaksanut kunnolla edes seistä tai kävellä,  olisi tehnyt vain mieli makoilla maassa tai sitten ryömiä maata pitkin, jos kerran olisi pakko liikkua.

Perspektiiviä Pohjois-Koreasta
Siihen, että päätin tehdä paastohaasteen juuri tänä päivänä, vaikutti myös se, että sain tänään luettua kirjastosta lainaamani Leiri 14 -Pako Pohjois-Koreasta -kirjan (kuten sanoin, luen bussissa ollessani aina, työmatkoihin käytetty puolitoista tuntia päivässä tekevät noin n. 350 tuntia vuodessa – siinä ajassa ehtii lukea monta kirjaa sen sijaan, että vain katselee loputtomiin maisemia ulos ikkunasta).

Pohjois-Korea (merkitty punaisella), tuo maailman keskipiste

Leiri 14 kertoo ainutlaatuisen tarinan (tarinan autenttisuuden, vaikka kaikkea ei voidakaan tarkastaa, ovat vahvistaneet lukuisat ihmisoikeusaktivistit ja -järjestöt) pari-kolmekymppisestä Shin-nuorukaisesta, joka on onnistunut pakenemaan Pohjois-Korean vankileiriltä ulkomaille ja saanut siellä alun uuteen elämään.  Niin sanottoja loikkareita on paennut Pohjois-Koreasta maailmalle vuosien varrella jo monia kymmeniä, mutta Shinin tarina ja kohtalo on silti täysin ainutlaatuinen. Miksi näin?

Muut paenneet loikkarit ovat käyneet koulua tai eläneet vain osan elämästään vankileirillä. Shin sen sijaan syntyi yhteen Pohjois-Korean pahamaineisimpaan vankileiriin ja vietti siellä koko elämänsä aina 20-vuotiaaksi asti. Kuvaavaa on, että Shinin ensimmäinen muisto, hänen neljänneltä ikävuodeltaan, on teloitulsen seuraaminen. Jotain Shinin elämästä kertoo myös se, että hänen mielestään oli täysin normaalia, että opettaja pieksi erään 6-vuotiaan oppilaan karttakepillä hengiltä tämän syyllistyttyä johonkin pieneen rikkeeseen.

Miten tämä kaikki liittyy paastooni? Shin kertoi kirjassaan useaan otteeseen olleensa nälkäkuoleman partaalla ja tottuneensa minkälaiseen ruokaan tahansa pysyäkseen hengissä. Usein itse varastetussa ruokamenussa oli tarjolla raakaa lihaa (lihan kypsentämiseen tarvittava tulenteko oli liian vaarallista) tai maahan tippuneen keiton nuolemista. Paitsi että paasto auttoi minua paremmin eläytymään Shinin tarinaan (niin kuin siihen nyt edes jossain määrin voi eläytyä), toi Shinin tarina myös paastooni valtavan suurta perspektiiviä.

Hyvässä kunnossa oleva ihminen selviää ilman ruokaa noin kolme viikkoa, joten niin heikottavalta kuin paasto hetkittäin tuntuikin, oli se varsinaista lasten leikkiä siihen mitä monet Shinin asemassa olevat ihmiset ympäri maailmaa joutuvat päivittäin kohtaamaan. Tämä pieni kokemus oli oiva pieni ikkunan raotus siihen maisemaan, jossa monet ihmiset tallustavat koko elämänsä. Paasto toimi hyvänä kosketuksena arkielämän ja -minuuden ulkopuolelle. Samaan hengenvetoon on myös todettava, että paasto ei ollut minulle ainut laatuaan: monilla Interrail-matkoillani olen aiemminkin ollut lukuisia tunteja syömättä.

Miksi paastota?
Itselleni paaston kokeileminen oli nopea päähänpisto ja tapa haastaa itseään. Monille paastoon sisältyy myös suurempaa symboliikkaa ja se nähdään suorastaan hengellisenä rituaalina: annetaan kehon siirtyä säästöliekelle ja poistaa itsensä turhasta kertyneestä kuonasta. Näin ihmisen henkinen puoli saa tilaa virkistyä ja herätä. Ja jos on tottunut syömään erilaisia (epäterveellisiä) snackseja pitkin päivää, on paastoaminen hyvä tapa myös tulla tietoiseksi tällaisista syömisrutiineista.

Omalla kohdallani itsekurihaasteen lisäksi paasto muistutti minua myös siitä, miten arvokas asia ruoka on – ja siitä miten etuoikeutettu olen kun minulla on tällaisen vuorokauden syömättömyyden jälkeen mahdollisuus nauttia ruuasta. Oli myös hauska huomata miten keveä ja vapautunut olo minulla oli paastoa seuranneena aamuna.

Paaston riutumana on paha olla

Lukijalle:
– Milloin olet viimeksi osannut toden teolla arvostaa syömääsi ruokaa?
– Oletko koskaan kokeillut tai harkinnut paastoamista?
– Katso erään toisen Pohjois-Koreasta paenneen henkilön puhe